»Joutavia, mies!» vastasi Lambourne, jonka mielialaan hänen viimeiset kulauksensa, yhtyneinä aikaisemmissa tilaisuuksissa tapahtuneihin pullon puhutteluihin, alkoivat vaikuttaa elähyttävästi. »Sinä sitä ja puhua pärpätät, vaikket tiedä hengistä mitään. Ei kukaan osaa niistä mitään varmaa sanoa; ja mitä vähemmän niistä yleensä puhuu, sitä parempi. Yksi uskoo tähän, toinen tuohon — kaikki riippuu vain mielikuvituksesta. Minä olen nähnyt niitä monenlaisia, niitä uskojia, rakas Laurentius Lukkonen, oikein järkimiehiäkin. Muuankin suuri herra — nimestä viisi, Laurentius — uskoo tähtiin ja kuuhun ja kiertolaisiin ja niiden kulkuun ja muuhun semmoiseen ja luulee niiden kimmeltelevän vain hänen onnekseen; kun ne selvästi, tai oikeammin, Laurentius, juopuneesti puhuen paistavat yksinomaan sen takia, etteivät semmoiset kelpo veikot kuin minäkin suistuisi rapakoihin tai katu-ojiin. Hyvä, herra, antaa hänen tehdä päänsä mukaan, hän on kylliksi mahtava noudattamaan omaa tahtoansa. — Sitten on toinen hyvä — sangen oppinut mies, sen takaan, joka laskettaa kreikkaa ja hebreaa yhtä solkenaan kuin minä ikinä varkaanlatinaa — hän on hassahtanut myötävetoisuuksiinsa ja vastavetoisuuksiinsa — hän on muuttavinaan lyijyä kullaksi ja niin poispäin — no, olkoon menneeksi sekin minun puolestani, ja saakoon hän maksaa niille muutetulla rahalla, jotka ovat kyllin typeriä ottamaan sen täydestä. — Ja sitten tulet Sinä itse, kolmas suuri mies, vaikka et olekaan mikään oppinut etkä ylimys, olethan vain täydet kuusi jalkaasi pitkä, ja Sinunkin, tihrusilmäisen myyrän, sitä pitää kaikin mokomin uskoman kummituksiin ja haltijoihin ja sen sellaisiin. — Muutoin on sitä sentään olemassa vielä neljäskin suuri mies — tarkoitan suuri pieni mies tai pieni suuri mies — rakas Laurentiukseni — ja hänen nimensä alkaa V:llä, ja mihin uskoo hän? Ei kerrassaan mihinkään, kunnon Laurentius — ei mihinkään maassa eikä taivaassa eikä helvetissä; ja minä puolestani uskon pirun olemassaoloon vain sen takia, että täytyyhän toki olla joku, joka sieppaa yllämainittua ystäväämme perälihoista silloin 'kun sielu ruumiista erii', kuten laulussa sanotaan — sillä jokaista esilausetta pitää seuraaman johtopäätöksen — raro antecedentem, kuten tohtori Birchamilla oli tapana sanoa. — Mutta tämä on nyt jo kreikkaa Sinulle, kelpo Laurentius, ja opiskeleminen on totta totisesti kuivaa työtä. — Ojennahan tänne se haarikka vieläkin kerran.»

»Jos Sinä juot vielä, Mikael», varoitti vanginvartija, »tulet Sinä olemaan surullisessa tilassa Arionia näytelläksesi tai isäntääsi palvellaksesi näin juhlallisena iltana; ja minä odotan joka hetki ison kellon soittavan kokoonnuttavaksi Mortimerin tornille kuningatarta vastaan ottamaan.»

Laurentius Tapulin häntä nuhdellessa joi Lambourne juomistaan, laski sitten melkein kokonaan tyhjentyneen haarikan kädestään syvään huokaisten ja alkoi puhua, ensin hiljaa, mutta sitten yhä kovemmin, mitä pitemmälle hän ehti. »Ei tee mitään, Laurentius — vaikka minä olisinkin hieman päissäni, minä tiedän sellaista, joka saa Varneyn pitämään minut selvänä. Mutta kuten jo sanoin, ei haittaa mitään, minä osaan juoda siivosti. Sitäpaitsi, minunhan täytyy Orionina mennä vesille, ja minä kylmetyttäisin itseni vallan pahanpäiväisesti, ell'en olisi ennakolta ottanut hieman sydämenvahvistusta. Minäkö en muka osaisi näytellä Orionia! Katsotaanpas vain, kykeneekö paraskaan mylvijä, joka ikinä vaivasi keuhkojansa kahdentoista pennin hinnasta, voittamaan minun karjuntaani! Mitäpä, jos minä laittaisin itseni pieneen valepukuun? — Miksi olisi kenenkään pakko pysyä selvissä päin tänä iltana? Vastaappas siihen — ilomieli kuuluu nyt uskollisen alamaisen velvollisuuksiin — ja minä sanon Sinulle, että tässä linnassa on sellaisia ihmisiä, joilla, ell'eivät he ole iloisia humalapäissään, on hyvin vähän toiveita olla iloisia selvänä. — Minä en mainitse mitään nimiä, Laurentius. Mutta tuo Sinun viinihaarikkasi on aika vekkuli nostamaan miestä oikein kuninkaalliselle riemutuulelle. Eläköön kuningatar Elisabet! — Eläköön jalo Leicester! — Eläköön korkeasti kunnioitettava herra Varney! — ja eläköön myös Mikael Lambourne, joka kiertää heidät kaikki sormensa ympärille!»

Tämän sanottuaan laskeutui hän rappuja alas ja asteli poikki sisäpihan.

Vanginvartija katseli hänen jälkeensä, pudisti päätänsä, ja vetäessään esiin ja teljetessään rautaporttia, joka portaat sulkien teki mahdottomaksi kenenkään nousta ylemmäs kuin heti Mervynin kopin, kuten Tressilianin huonetta nimitettiin, alapuoliseen kerrokseen, puheli hän itsekseen: »Onpa se somaa olla isoisten suosiossa — minä olin vähällä menettää virkani, koska herra Varney luuli minun eräänä kylmänä aamuna haisevan paloviinalle; ja tuo veijari saa esiintyä hänen nähtensä sikahumalassa, eikä siitä kuitenkaan tule nuhteita eikä rangaistuksia. Mutta siitä huolimatta on hän niin peijakkaan älykäs poika, ettei tällainen tavallinen ihminen ymmärrä hänen puheistaan puoliakaan.»

XII Luku.

Nyt torni jyräämään — hän lähestyy! —
Puhukaa puolestamme, kellot — torvet
Kimakat; sytytin kouraan, tykkimies,
Ja kanuunaasi laulata kuin oisi
Käärelakkipakanoita ryntäämässä!
Myös näytelmiä — mut älyä tarvis
Niiden tekoon, ja min' oon vain miekan mies.

Neitseellinen Kuningatar — Murheellinen huvinäytelmä.

Kun Wayland oli edellisessä luvussa kerrotulla tavalla lähtenyt Tressilianin luota, jäi tämä epätietoisena miettimään, mihin nyt olisi ryhdyttävä, kun Raleigh ja Blount lähestyivät häntä käsikoukussa ja tapansa mukaan ankarasti riidellen. Tressilian ei silloisessa mielentilassaan suurestikaan halunnut heidän seuraansa, mutta heitä ei käynyt enää väistäminenkään; lisäksi tunsi hän, että kun hänet nyt kerran oli toimettomuuteen sitonut Amylle antamansa lupaus pysyä hänestä kaukana ja olla yrittämättä mitään hänen hyväkseen, hänen olisi parasta sekaantua yleiseen tuoksinaan ja näyttää kasvoillaan niin vähän kuin hän suinkin voi sitä tuskaa ja levottomuutta, joka raskaana painoi hänen sydäntään. Hän taipui siis urheasti välttämättömyyteen ja huikkasi tovereilleen: »Kaikkea iloa vain teille, hyvät herrat! Mistä te tulette?»

»Warwickista tietysti», vastasi Blount; »meidän täytyi väkisinkin palata muuttamaan vaatteita, niinkuin köyhät näyttelijät, jotka niin kernaasti monistavat ulkonaisen ihmisensä pukua vaihtamalla; ja viisainta olisi Sinun tehdä samoin, Tressilian.»