»Blount on oikeassa», vahvisti Raleigh; »kuningatar pitää paljon sellaisesta huomaavaisuudesta ja katsoo sitä kunnioituksen puutteeksi, jos joku ilmestyy hänen välittömään läheisyyteensä likaisessa ja rypistyneessä ratsastuspuvussaan. Mutta katsohan Blountia, Tressilian, kautta makeimman naurun, ja näe, millaiseksi hänen räätälilurjuksensa on hänet sonnustanut — sinistä, viheriää ja tulipunaista, punertavat nauhat ja keltaiset rihmaruusukkeet kengissä.»
»No, ja mikä siinä sitten on vikana?» kysyi Blount. »Minä käskin sen pihtikinttuisen varkaan panemaan parastaan eikä säästämään kustannuksia; ja luulenpa siitä tulleenkin koreaa ja kaunista — koreampaakin kuin nuo Sinun hetaleesi — Tressilian arvostelkoon.»
»Suostun — suostun», huudahti Walter Raleigh. »Ratkaise riitamme,
Tressilian, taivaan nimessä!»
Näin tuomariksi pyydettynä tarkasti Tressilian heitä molempia ja huomasi heti ensi silmäyksellä, että kunnon Blount oli räätälinsä neuvosta laittanut kovin kirjavaa ylleen ja että hän oli yhtä saamaton ja kömpelö kaikkien niiden nauhojen ja punosten keskellä, jotka hänen puvussaan löyhyivät, kuin talonpoika pyhävaatteissaan; kun taas Raleighin puku oli sekä siro että huoliteltu, ja sopi liian hyvin hänen solakkaan, muhkeaan vartaloonsa, herättääkseen erikoista huomiota. Tressilian julistikin siis, että Blountin puku oli koreampi, mutta Raleighin aistikkaampi.
Blount oli tyytyväinen tähän ratkaisuun. »Tiesinhän minä, että minun pukuni oli koreampi», riemuitsi hän; »jos se tikkimestari-lurjus olisi tuonut minulle tuollaisen yksinkertaisen nutun kuin Raleighin on, olisin minä iskenyt häneltä aivot päästä hänen omalla silitysraudallaan. Ei, jos sitä kerran narreja ollaan, niin ollaan sitten oikein aika mekosta, sanon minä.»
»Mutta miks'et Sinä ole paneutunut parhaimpiisi, Tressilian?» kysyi
Raleigh.
»Erään hullunkurisen erehdyksen takia olen joutunut ulos huoneestani», vastasi Tressilian, »niin etten pääse käsiksi matkalaukkuuni. Aijoin tästä juuri lähteä Sinua hakemaan, jos vaikka Sinä ottaisit minut siksi aikaa asuntoosi.»
»Varsin mielelläni», sanoi Raleigh; »minulla onkin komeat paikat. Leicesterin kreivi on ollut kovin ystävällinen meitä kohtaan ja majoittanut meidät oikein ruhtinaallisesti. Vaikka hänen kohteliaisuutensa tapahtuukin pakosta, niin ulottuu se ainakin avaralle. Sinun olisi nähdäkseni viisainta puhua pulastasi kreivin kamaripalvelijalle — asia tulisi silmänräpäyksessä autetuksi.»
»Ei, eipä maksa vaivaa, kun kerran minä sovin Sinunkin huoneeseesi», virkkoi Tressilian. — »Minä en mitenkään tahtoisi olla haitaksi. — Tuliko muita mukananne tänne?»
»Tulihan noita», selitti Blount, »Varney ja kokonainen lauma leicesteriläisiä sekä parisenkymmentä kelpo miestä Sussexin väkeä. Meidän tulee kuulemma odottaa kuningatarta parveketornin edustalla — siksi ne kai sitä kiviläjää sanovat — ja katsella siellä muutamia hullutuksia; ja sitten on meidän määrä, Jumala armahtakoon, pitää seuraa kuningattarelle isossa salissa sen aikaa, kun Hänen Majesteettinsa nykyiset saattajat ovat luomassa nahkaansa tai toisin sanoen riisumassa ratsastuspukuaan. Taivas minua auttakoon, mutta jos Hänen Majesteettinsa sattuisi minua puhuttelemaan, en minä totisesti tietäisi, mitä vastata!»