»Ja mikä pidätti heitä niin kauan Warwickissa?» tiedusteli Tressilian, tahtoen pysyttää keskustelun etäällä hänen omista asioistaan.
»Sellainen hassutusten sarja», vastasi Blount, »ettei moista ole vielä nähty edes Pärttylinmarkkinoillakaan. Siellä sitä oli puhujaa ja näyttelijää ja koiraa ja karhua ja apinoita esitteleviä miehiä ja eläviksi nukiksi paneutuneita akkoja — ihme, että se kuningatar kesti sen kaiken. Mutta tuon tuostakin tuli aina jotakin 'hänen armollisten kasvojensa suloisesta paisteesta' ja muuta sellaista hölynpölyä. Ja ah! turhamaisuus tekee narrin viisaimmastakin. Vaan tulkaa, lähtekäämme sinne parveketornin edustalle, — vaikk'en minä ymmärrä, Tressilian, minne Sinä panet tuon ratsastuspukusi ja nuo saappaasi.»
»Minä asetun Sinun taaksesi, Blount», sanoi Tressilian, joka näki ystävänsä ylenpalttisen komeuden nousseen hänen päähänsä. »Sinun kookas ruhosi ja kaunis pukusi peittävät minun heikot puoleni.»
»Teekin niin, Edmund», vastasi Blount. »Ja totta puhuakseni olenkin minä hyvin mielissäni, että Sinä pidät tätä minun pukuani kauniina, huolimatta kaikesta siitä, mitä tuo herra Älypää tuossa saattaa sanoa; sillä kun joku kerran hassuksi rupeaa, niin ruvetkoon sitten oikein perinpohjaisesti.»
Näin puhein kohensi Blount lakkiaan uljaampaan asentoon, oikaisi säärensä ja alkoi miehekkäästi astella eteenpäin aivan kuin olisi hän tepastellut piikkimiestensä etunenässä, tuon tuostakin tyytyväisenä katsahtaen tulipunaisiin sukkiinsa ja kengissään kukoistaviin suunnattomiin keltaruusuihin. Tressilian seurasi häntä omiin murheellisiin ajatuksiinsa vaipuneena, tuskin huomaten Raleighia, joka kuiskaili Tressilianin korvaan niitä sukkeluuksia, joita hänen eloisa mielikuvituksensa kunnianarvoisan ystävän kömpelön turhamaisuuden huvittamana loi.
Tällä tavoin kulkivat he pitkän sillan eli kilpatantereen yli ja asettuivat muiden aatelismiesten mukana parveketornin ulkoportin edustalle. Kaikkiaan oli heitä noin neljäkymmentä ritarien parhaimmistosta valittua miestä järjestettyinä kunniavahdiksi kahteen riviin portin molemmin puolin ja sen tiheän peitsi- ja tappara-aitauksen sisään, jonka muodostivat Leicesterin komeihin varustuksiin puetut huovit. Aatelismiehillä ei ollut muita aseita kuin miekat ja tikarit, ja olivat he niin loistavasti puetut kuin suinkin saattoi kuvitella; ja kun sen ajan kuosi piti tuhlailevan komeuden näyttelemisestä, näkyi siellä vain samettia ja kulta- ja hopeakangasta, nauhoja, sulkia, jalokiviä ja kultavitjoja. Huolimatta vakavammista surunsyistään ei Tressilian kuitenkaan voinut olla tuntematta, että hän ratsastuspuvussaan, niin oivallinen kuin se saattoi ollakin, esitti oikeastaan hyvin surkeata osaa tällä »prameilevan komeuden» näyttämöllä, etenkin kun hän näki sopimattoman asunsa herättävän ihmettelyä ystäviensä ja ivaa ja halveksumista leicesteriläisten joukossa.
Me emme voi olla mainitsematta tätä seikkaa, vaikka se näyttäisikin olevan ristiriidassa Tressilianin luonteen vakavuuden kanssa; sillä totuus on, että huolehtiminen ulkonaisesta ihmisestämme on laji itserakkautta, josta eivät viisaimmatkaan vapaudu ja johon mieli niin vaistomaisesti ohjautuu, ettei ainoastaan melkein väistämättömään kuolemaan kiiruhtava sotilas vaan jopa läheisestä mestauksestaan varma rikollinenkin pitää erikoista huolta ulko-asunsa kelvollisuudesta. Vaan älkäämme poiketko kertomuksestamme.
Kesäillan hämärä (9 p. heinäk. 1575) oli laskeutunut maille ja vesille, sillä aurinko oli hiljattain kadonnut näkyvistä, ja kaikki odottivat jännitettyinä kuningattaren pikaista saapumista. Väkijoukko oli jo ollut koolla useita tunteja ja se kasvoi vain kasvamistaan. Anteliaasti jaellut virvokkeet, paistettu häränliha ja eri paikoissa tien varrella avatut oluttynnyrit olivat pitäneet kansanjoukkoa mainiolla ja hyvänsävyisellä tuulella kuningatarta ja hänen suosikkiaan kohtaan, mikä ei ehkä olisi tapahtunut, jos odottajain olisi lisäksi täytynyt paastota. He tappoivat siis aikaa tavallisin rahvaan huvitteluin, huutaen, hoilaten, kiljuen, tehden repäiseviä kujeita toisilleen ja kohottaen ilmoille sen sekasortoisen hälinän, joka aina liittyy moisiin tilaisuuksiin. Kaikki tiet ja kentät olivat täynnä kansaa, mutta erittäinkin metsästyspuiston portin edusta, minne suurin osa alempaa rahvasta oli kokoontunut; melu ja rähinä kävi yhä äänekkäämmäksi, kun yht'äkkiä sähikäinen suhahti taivasta kohti ja samalla hetkellä linnan ison kellon kumahdukset alkoivat vyöryä yli maiden ja mantereitten.
Heti syntyi kuoleman hiljaisuus, jota seurasi syvä odotuksen hyrinä, monen tuhannen hiljaa puhuvan ihmisen yhdistynyt ääni, tai yksinkertaisemmin sanoen, suunnattoman kansanjoukon kuiske.
»Nyt ne varmaan tulevat», virkkoi Raleigh. »Tressilian, tuo humina on suurenmoinen. Me kuulemme sen tänne asti, niinkuin merimiehet pitkän matkan jälkeen kuulevat yö-vartiollaan maininkien kohahtavan jotakin kaukaista, tuntematonta rantaa vasten.»