»Palvelukseksenne, Teidän Korkea-arvoisuutenne», vastasi lähetti, »hän pilkisteli akkunasta, pyssy kädessä, ja kun minä olin toimittanut Teidän asianne peljäten ja vavisten, ilmoitti hän happamin naamoin, että Teidän Ylevyytenne olisi saanut mennä Manalan asuinmajoihin.»
»Taikka helvettiin, luullakseni», virkkoi Lambourne — »sinnehän hän lähettää kaikki, jotka eivät kuulu hänen pyhäinsä yhteyteen.»
»Aivan niin», vastasi poika, »minä vain käytin tuota toista lausepartta, koska se oli runollisempi.»
»Nerokas miehenalku», julisti Mikael; »saas tästä kunnon siemaus runollisen kurkkusi kostukkeiksi. — Ja mitä Foster muuta sanoi?»
»Hän huusi minut takaisin», jatkoi poika, »ja käski minun sanoa, että jos Teillä oli jotakin hänelle puhumista, piti Teidän mennä hänen luokseen.»
»Ja mitä sitten?» tiedusteli Lambourne.
»Hän luki kirjeen ja näytti noin niinkuin raivostuvan, ja kysyi minulta, oliko Teidän Korkea-arvoisuutenne juomapäällä — johon minä vastasin, että kyllä Te hieman espanjaa puhuitte kuten ainakin mies, joka on käynyt Kanarian saarilla.»
»Tiedä huutia, Sinä kolpakkokääpiö, Sinä paisuneen laskun penikka!» äkäili Lambourne. »Tiedä huutia! — Mutta mitä sanoi hän sitten?»
»Hän murisi», vastasi nulikka, »että ell'ei hän tulisi, voisi Teidän Ylevyytenne toitottaa kaikkien kuuluville sellaista, mikä tulisi pitää hampaiden takana, ja niin painoi hän vanhan matalan lakin päähänsä, heitti nukkavierun sinisen viitan hartioilleen ja on, kuten jo sanoin, oleva täällä tuossa paikassa.»
»Oli siinä tottakin joukossa, siinä, mitä hän puhui», vastasi Lambourne ikäänkuin itsekseen haastellen — »kalloni teki taas minulle vanhan koirankujeensa — mutta päin tuuleen vain — antaa hänen tulla! — En minä ole turhan takia niin kauvan kierrellyt maailmanrantaa, pelätäkseni yhtä Tony Fosteria, olinpa sitten juovuksissa tai selvä. — Tuokaa minulle kannu vettä, kastaakseni sillä viinini.»