Kun melu oli hieman asettunut, alkoi puiston portilta näkyä väkevää valoa, joka avonaista ja kaunista, ja — kuten jo olemme huomauttaneet — molemmin puolin Leicesterin kreivin huovien reunustamaa lehtokujaa pitkin parveketornia lähetessään yhä vain paisui ja kirkastui. Käsky vieri pitkin riviä: »Kuningatar! Kuningatar! vaiti, seiso suorana!» Ja eteenpäin lasketti kulkue kahdensadan paksun, yhtä monen ratsumiehen pitelemän vahatuohuksen valaisemana, niin että koko saattue näkyi yhtä selvästi kuin keskellä kirkkainta päivää, mutta erittäinkin sen pääryhmä, minkä keskuksen loistavasti puettu ja jalokivin kimalteleva kuningatar muodosti. Hän ratsasti maidonvalkoisella hevosella, jota hän ohjasi erinomaisen kauniisti ja arvokkaasti; ja koko hänen uljaasta ryhdistään ja jalosta käytöksestään näkyi, että hän oli satojen kuninkaiden jälkeläinen.

Hänen Majesteettinsa rinnalla ratsastavat hovinaiset olivat pitäneet huolta siitä, ettei heidän ulko-asunsa ollut millään tavoin komeampi kuin heidän arvonsa ja nykyinen tilaisuus välttämättä vaativat, jottei mikään halvempi loiste pääsisi himmentämään kuninkaallisen valon säteilyä. Mutta heidän henkilökohtaiset sulonsa ja upeus, joka kaikesta varovaisuudestakin huolimatta vallitsi heidän puvuissaan ja varustuksissaan, osoittivat heidät loistostaan ja kaunottaristaan kuuluisan valtakunnan parhaimmistoksi. Ja naisia rajoittavista näkökohdista riippumattomain hovimiesten komeilu oli kerrassaan hillitön.

Leicester, joka epäjumalankuvan tavoin kimalteli jalokiviä ja kultakangasta, ratsasti hänen majesteettinsa oikealla puolella, niin hyvin hänen isäntänään kuin hänen tallimestarinaan. Hänen mustan orhinsa ruumiissa ei ollut ainoatakaan valkoista karvaa, ja oli se Europan kuuluisimpia sotaratsuja, jonka kreivi oli suurin kustannuksin hankkinut erikoisesti tätä juhlallista tilaisuutta varten. Jalo eläin tuskastui saattueen hidasta kulkua, kaarsi uljasta kaulaansa ja pureskeli hopeakuolaimia, jotka estivät sitä syöksähtämästä täyteen vauhtiin, niin että vaahto purskui sen suusta ja täplitti ikäänkuin lumihiutaleina sen mahtavan rinnan ja sen kauniit etujalat. Ratsastaja tuotti kaikkea kunniaa sille korkealle paikalle, missä hän oli ja sille uljaalle orhille, joka häntä kantoi; sillä ei kukaan koko Englannissa, ehk'eipä koko Europassakaan ollut Dudleyta etevämpi ratsastustaidossa ja kaikissa siihen kuuluvissa tempuissa. Hän oli paljain päin, kuten kaikkikin hovimiehet kulkueessa; ja tuohusten punainen valo väikkyi hänen pitkillä, mustilla kiharoillaan ja hänen kasvojensa jaloilla piirteillä, joiden ehdottomassa kauneudessa ankarinkin arvostelija olisi löytänyt vain yhden, niin sanoaksemme ruhtinaallisen virheen, sen nimittäin, että otsa oli hiukan liian korkea. Tänä ikimuistettavana iltana kuvastivat nuo piirteet alamaisen nöyrää kiitollisuutta, joka ymmärtää pitää arvossa sitä suurta kunniaa, minkä kuningatar oli hänelle suonut, ja myöskin kaikkea sitä ylpeyttä ja tyytyväisyyttä, jonka niin ylevä hetki oli hänen sydämessään herättänyt. Mutta vaikkeivät siis hänen silmänsä eivätkä kasvonsa ilmaisseet muita kuin tilaisuuteen täysin soveltuvia tunteita, huomasivat kuitenkin muutamat kreivin läheisimmät ystävät, että hän oli tavattoman kalpea, ja pelkäsivät kaikki hänen rasittavan itseään enemmän kuin hänen terveytensä salli.

Varney ratsasti ylimpänä aseenkantajana aivan herransa takana, ja hoiteli kreivin mustaa samettihattua, jota koristi timanttisolki ja jossa liehui valkoinen sulka. Hän piti koko ajan tarkasti silmällä isäntäänsä, ja Leicesterin lukuisista palvelijoista hän juuri kaikkein kiihkeimmin toivoi — syistä, jotka lukija jo tuntee — että hänen herransa voimat ja tarmo veisivät hänet kunnialla tämän niin ankaran päivän päähän. Sillä vaikka Varney oli yksi niitä harvoja — hyvin harvoja siveellisiä hirviöitä, jotka koettavat viihdyttää uneen oman sydämensä soimauksia ja jotka jumalankieltämys saattaa siveellisen tunnottomuuden tilaan, kuten opiumi poistaa kuolevain kärsimykset, niin tiesi hän kuitenkin, että hänen isäntänsä rintaan oli jo syttynyt se tuli, joka ei koskaan sammu ja että hänen herransa tunsi kaiken ylempänä kuvailemamme loiston ja komeuden keskelläkin sen madon kalvavan, joka ei koskaan kuole. Mutta koska Leicesterin kreivi oli Varneyn oman ilmoituksen nojalla varma siitä, että hänen kreivittärensä poti pahoinvointia, joka tulisi kuningattarelle täydellisesti selittämään, miksi hän ei ollut saapunut Kenilworthiin, arveli hänen ovela tallimestarinsa, ettei niin kunnianhimoinen mies sallisi ulkonaisen väsymyksen voittaa itseään.

Kuningattaren lähimpään saattueeseen päässeet miehet ja naiset olivat luonnollisesti urhouden ja kauneuden perikuvia — tämän merkillisen hallituskauden jalosukuisimpia ylimyksiä ja viisaimpia neuvonantajia, joiden nimien luetteleminen kuitenkin vain väsyttäisi lukijaa. Heidän takanaan tuli pitkät rivit ritareita ja aatelismiehiä, joiden arvo ja sukuperä, niin merkittäviä kuin ne ehkä olivatkin, joutuivat tämän kulkueen ylhäisen ja mahtavan eturintaman varjoon, samoinkuin he itse sen jälkijoukkoon.

Täten järjestettynä läheni uljas ratsasseurue parveketornia, joka, kuten olemme huomauttaneet, muodosti linnan etuvarustuksen.

Nyt oli jättiläismäisen portinvartijan astuminen esiin. Mutta se miesparka oli niin sekaannuksissaan, — suunnaton olutkannu näet, jonka hän oli vähää ennen tyhjentänyt muistinsa teroittamiseksi, olikin petollisesti vain hämmentänyt aivot, joita sen oli määrä kirkastaa, — että hän vain voihki surkeasti ja jäi istumaan kivipenkille; ja kuningatar olisi ratsastanut ohi ilman tervehdystä, ellei portinvartijan salainen liittolainen, Flibbertigibbet, joka oli piiloutunut hänen taakseen, olisi pistänyt häntä neulalla hänen aikaisemmin kuvailemamme lyhyen lonkkavaatetuksensa taka-osiin.

Jättiläinen kiljaisi julmasti, mikä ei sopinut niinkään huonosti hänen osaansa, kavahti kohoksi nuijineen ja lyödä huitaisi sillä pari ankaraa kertaa ympärilleen, ja sitten syöksähti hän kannusten raateleman vaunuhevosen tavoin keskelle runomittaisen tervehdyspuheensa tulisinta vauhtia ja lasketti Dickie Sludgen tehokkaan kuiskauksen avustamana jyrisevällä pauhulla säejakson, josta esitämme seuraavat näytteet; — lukijan on otaksuminen, että ensi säkeet ovat tarkoitetut portin luo tungeskelevalle väkijoukolle, kun taas loppu-osa lausuttiin kuningattaren lähestyessä, jonka nähdessään jättiläismäinen portinvartija, ikäänkuin taivaallisen ilmestyksen satuttamana, pudotti nuijansa, luopui avaimestaan ja jätti tien avoimeksi yön jumalattarelle ja hänen uljaalle saattueelleen.

»Mikä melske, tungos, häly täällä —?
Luitanne varokaa ja etäällä
Pysykää! Vahti oon, en olkimies,
Äänein ja nuijain käskyn temput ties.»

»Mut vaiti — ei, seis — mikä näky tää?
— Mi ihanuus se tuolta ennättää?
Mikä jalo tähti seuran jalon:
Timantin se voittaa säihkypalon?
Huikaistuna nuijan, avaimeni
Jätän; eteesi käyn polvilleni,
Kirkas ihme; kulje onnekkaana; —
Hajotkoon portti, mi aukene ei Sulle autuaana!»