Elisabet otti hyvin armollisesti herkulesmaisen vartijan tervehdyksen vastaan ja päätään hänelle kiitokseksi nyökäytettyään, ratsasti hänen torninsa läpi, jonka huipusta kajahti yht'äkkiä valtava, sotaisa soitanto, mihin taas vastasivat muut eri kohtiin linnan muureja ja metsästyspuistoa sijoitetut soittokunnat, niin että kun yhden sävelet vielä kaikuna kiirivät, niitä heti jatkoi toinen milloin miltäkin ilmansuunnalta.
Tämän soitonhuminan keskellä, joka ikäänkuin tenhottuna kuului milloin olevan aivan lähellä, milloin kauvempaa kajahtelevan, milloin valittavan niin vienosti ja hiljaa kuin olisi tuo etäisyys vähitellen tullut niin suureksi, että vain viimeiset viipyvät värähdykset ehtivät enää korvaan, kulki kuningatar Elisabet parveketornin läpi, nousten sitten pitkälle sillalle, joka ulottui sieltä aina Mortimerin torniin asti ja joka oli nyt kirkas kuin päivä, niin monia soihtuja oli kiinnitetty vaajavarustukseen sen molemmin puolin. Useimmat ylimykset laskeutuivat tässä satulasta, toimittivat hevosensa läheiseen Kenilworthin kylään ja seurasivat kuningatarta jalkaisin, kuten nekin aatelismiehet, jotka olivat odottaneet häntä parveketornin edustalla.
Tässä tilaisuudessa, kuten jo usein ennenkin illan kuluessa, puhutteli Raleigh Tressiliania ja hämmästyi suuresti hänen hajanaisia ja epämääräisiä vastauksiaan; kun Tressilian sen lisäksi oli luopunut huoneestaan ilman selvästi perusteltuja syitä, esiintynyt huolimattomassa puvussa juuri silloin, kun se kaikkein helpoimmin saattoi loukata kuningatarta ja näyttänyt hänen mielestään muitakin säännöttömyyden oireita, alkoi Raleigh epäillä ystävänsä joutuneen tilapäiseen mielenhäiriöön.
Tuskin oli kuningatar ehtinyt sillalle, kun hänelle jo tarjoutui uusi näytelmä; sillä heti kun soittokuntain säveleet olivat ilmoittaneet hänen saapuneen sille kohdalle, ilmestyi järvelle hirsilautta, joka oli laitettu pienen uivan saaren tapaiseksi, jota valaisivat monet soihdut ja jota ympäröivät merihevosia esittävät uivat valekuvat, mitkä taas kantoivat selässään tritoneja, merenneitoja ja muita järvien ja jokien tarumaisia jumalia; lautta lähti liikkeelle pienen haikaramajan takaa, missä se oli ollut piilossa, ja lipui keveästi sillan toista päätä kohti.
Saarella näkyi kaunis, vaaleansiniseen silkkiviittaan puettu nainen; hänen uumenillaan oli leveä vyö, johon oli piirretty samanlaisia merkkejä kuin hebrealaisten mietelippuihin. Hänen jalkansa ja käsivartensa olivat paljaat, mutta hänen ranteitaan ja nilkkojaan koristivat tavattoman jykevät kultarenkaat. Hänen pitkän, hienon, mustan tukkansa kaunistuksena upeili keinotekoisesta mistelistä väännetty kruunu eli seppele, ja kädessään kantoi hän mustaa, hopeapäistä sauvaa. Seurana oli hänellä kaksi samaan vanhanaikaiseen, tarumaiseen tapaan puettua vedenneitoa.
Koko näytelmä oli niin hyvin järjestetty, että tämä Uivan Saaren Valtijatar laski molempine seuralaisineen matkansa ihastuttavasti suoritettuaan Mortimerin tornin rantaan juuri samalla hetkellä, kun Elisabetkin ehti tämän ulkovarustuksen edustalle. Outo ilmestys julisti sitten oivallisessa puheessa olevansa se kuuluisa Järven Neito, jota niin usein mainitaan kuningas Arturin taruissa, joka oli vaalinut pelättyä Lancelotia tämän nuorena ollessa ja jonka kauneus oli voittanut mahtavan Merlininkin viisauden ja taikakeinot. Näistä varhaisista ajoista lähtien oli hän pysynyt kristallivaltakunnassaan, huolimatta niistä uljaista ja mainehikkaista miehistä, jotka olivat vuoronsa perään pitäneet Kenilworthia hallussaan. Saksilaiset, tanskalaiset, normannit, Saintlowet, Clintonit, Mountfortit, Mortimerit, Plantagenetit, niin suuria kuin he olivatkin olleet sekä asekuntonsa että voimansa puolesta, eivät olleet vielä koskaan, vakuutti hän, saaneet häntä nostamaan päätänsä vedestä, minkä pohjalla hänen ihana palatsinsa kimalteli. Mutta kaikkia näitä suuria nimiä suurempi nimi oli nyt tullut hänen kuuluvilleen ja hän oli saapunut kunnioituksensa ja velvollisuutensa tuomana toivottamaan verrattomalle Elisabetille kaikkea hauskuutta niistä huvituksista, joita linna ja sen ympäristöt, sen maat ja vedet saattoivat tarjota.
Kuningatar kuunteli sangen suosiollisesti tätäkin tervehdystä ja vastasi pilaillen: »Me luulimme tämän järven kuuluneen omiin alueihimme, kaunis neito; mutta koska nyt niin suuri kuuluisuus väittää niitä omikseen, olemme me mielihyvin jossakin toisessa tilaisuudessa lähemmin keskusteleva Teidän kanssanne meidän yhteisistä eduistamme.»
Saatuaan tämän armollisen vastauksen, katosi Järven Neito, ja Arion, joka oli myöskin ollut merijumalien joukossa, nousi delfininsä selkään. Mutta Lambourne, joka oli ryhtynyt esittämään sitä osaa Waylandin poistuttua ja joka oli kylmettynyt viivyttyään liian kauvan hänelle niin vastenmieliseen alkuaineeseen vaipuneena, ei ollut mitenkään voinut oppia puhettansa ulkoa, ja kun ei hänellä nyt portinvartijan tavoin ollut kuiskaajaakaan, päätti hän korjata asian häikäilemättömyydellä, repäisi naamuksen kasvoiltaan ja vannoi: »Vieköön sen tuhannen peijakas koko roskan! Minä en ole mikään Arion enkä Orion, vaan rehellinen Mikko Lambourne; minä olen juonut Teidän Majesteettinne terveydeksi koko upposen päivän ja nyt minä olen noussut tähän toivottamaan Teidän Majesteettianne sydämellisesti tervetulleeksi Kenilworthin linnaan.»
Tämä harkitsematon hullutus vastasi ehkä paremmin tarkoitustaan kuin koreita sanoja vilisevä puhe. Kuningatar nauroi makeasti ja vannoi — hänkin vuorostaan — että se oli paras puhe, mitä hän oli kuullut koko päivänä. Lambourne, joka heti näki, että hänen rohkea temppunsa oli pelastanut hänen luunsa, hyppäsi rannalle, potkaisi delfininsä menemään ja julisti, ettei hän tästä lähin enää ryhdy mihinkään tekemisiin kalojen kanssa muualla kuin päivällispöydässä.
Ja kun kuningatar oli juuri ratsastamaisillaan linnaan, syttyi vesillä ja mailla se ikimuistettava ilotulitus, jota kuvatakseen lukijalle entuudestaan tunnettu mestari Laneham on tuhlannut kaiken kaunopuheisuutensa.