»Sellainen oli», sanoo neuvoshuoneen oven ylivartija Kenilworthissa Elisabetin kunniaksi tapahtuneista juhlallisuuksista laatimassaan kertomuksessa, joka on vieläkin tallella ja joka on pari kertaa painettu viime aikoinakin, »sellainen oli palavain sähikäisten loiste, sellainen säihkyväin tähtien tuike, sellainen kipinäin paljous ja tulva, sellainen kiitävän tulen loimotus, sellainen salamain välähtely ja sellainen kaikkien niiden voima ja pauhu ja mahtavuus, että taivaat tärisivät, vedet vapisivat ja maa liikkui, ja että minä kaikesta rohkeudestani huolimatta jouduin väkevän pelästyksen valtaan.»
XIII Luku.
Ei, tää juttu maaliskuuhun säästä,
Jänisten hulluusaikaan. Puhu järkeä,
Kiihkotta kylmät todistukset näytä,
Tai istunnon mä tähän päätän.
Beaumont ja Fletcher.
Meidän aikomuksemme ei suinkaan ole ruveta yksityiskohtaisesti kertomaan Kenilworthin ruhtinaallisista juhlista kuten mestari Robert Laneham, jonka kuvauksesta me lainasimme osan edellisen luvun loppuun. Riittää, kun mainitsemme, että sen komean ilotulituksen kestäessä, jonka esittämiseksi me turvauduimme Lanehamin kaunopuheisuuteen, kuningatar ratsasti Mortimerin tornin alatse Kenilworthin ulkopihaan, kaikkialla kohdaten pakanallisia jumalia ja muinaisajan sankareita, jotka polvilleen laskeutuen taritsivat hänelle lahjoja ja kohteliaisuuksia, ja että hän vihdoinkin saapui linnan suureen saliin, joka oli hänen kunniakseen koristettu mitä loistavimmin silkkiseinäverhoin, jossa kaikenlaiset haju-aineet tuoksuivat ja jossa vienon, ihanan soiton säveleet väräjöivät. Veistoksin kaunistetusta tammikatosta riippui mahtava, kullatusta pronssista tehty kynttiläkruunu; se oli muovattu lentävän kotkan muotoon, jonka levitetyillä siivillä seisoi kolme mies- ja kolme naiskuvaa, pitäen kahta haaraa kumpaisessakin kädessään. Salia valaisi siis kaksikymmentäneljä vahatuohusta. Tämän loistavan salin yläpäässä oli komea kunniakatos suojaamassa kuninkaallista valta-istuinta, ja sen vieressä oli ovi, josta näkyi pitkä rivi kuningattarelle ja hänen hovinaisilleen varattuja, mitä upeimmin sisustettuja huoneita, minne hän saattoi vetäytyä rauhaan milloin vain suvaitsi.
Talutettuaan kuningattaren valta-istuimelle, polvistui Leicesterin kreivi hänen eteensä, suuteli hänen ojennettua kättänsä, kasvoillaan ilme, jossa haaveellinen ja ihaileva lemmenkuvastelu onnellisesti yhtyi nöyrän kuuliaisuuden sävyyn, ja kiitti häntä mitä innokkaimmin ja hartaimmin hänen osakseen tulleesta korkeimmasta kunniasta, mitä hallitsijatar voi alamaiselle osoittaa. Siinä polvistuneessa asennossaan näytti hän niin kauniilta, että Elisabetia halutti pitentää kohtausta hieman kauvemmin kuin ehkä välttämättä tarpeellista oli; ja ennen kuin hän salli kreivin nousta, hipaisi hän kädellään hänen päätään niin läheltä, että hän melkein kosketti hänen pitkiä, tuoksuavia kiharoitaan, ja niin hellän taipuisasti, kuin olisi hän tahtonut sillä viitata, että hän olisi hyvin mielellään tehnyt siitä liikkeestä lempeän hyväilyn, jos olisi uskaltanut.
Vihdoin käski kuningatar hänen nousta, ja seisoen valta-istuimen vieressä, selitteli kreivi hänelle niitä erilaisia valmistuksia, joita oli tehty hänen hauskuudekseen ja mukavuudekseen ja joihin kaikkiin kuningatar antoi pikaisen ja suosiollisen hyväksymyksensä. Kreivi pyysi sitten hänen majesteetiltaan lupaa itselleen ja saattueeseen kuuluneille ylimyksille vetäytyä lyhyeksi hetkeksi laittautumaan niin jaloon tilaisuuteen paremmin sopivaan pukuun, millä ajalla näillä kunnioitettavilla aatelismiehillä (osoittaen Varneyta, Blountia, Tressiliania ja muita), jotka ovat jo ulko-asunsa uudistaneet, on oleva kunnia odottaa hänen majesteettinsa käskyjä tässä salissa.
»Tapahtukoon niin, herra kreivi», vastasi kuningatar. »Tepä voisitte hyvin teatteria hoitaa, Teillä kun on kaksinkertainen näyttelijäkunta. Mitä meihin tulee, niin aijomme me tänä iltana nauttia Teidän kohteliaisuudestanne vain aivan maalaisittain, koska ei meidän tarkoituksemme ole muuttaa ratsastuspukuamme, me kun olemme tosiaankin hieman väsyneet matkasta, jota meidän kunnon alamaistemme suuret joukot hieman hidastuttivat, mutta jonka heidän osoittamansa rakkaus samalla teki niin ihanaksi.»
Tämän luvan saatuaan poistui siis Leicester salista niiden ylimysten seuraamana, jotka olivat saattaneet kuningatarta Kenilworthiin. Aatelismiehet, jotka olivat kiiruhtaneet edelle ja jotka siis olivat pukeutuneet tätä juhlallista tilaisuutta varten, jäivät sinne. Mutta kun useimmat heistä olivat syntyperältään ja arvoltaan alhaisempia kuin poistuneet, pysyttelivät he kunnioittavan matkan päässä Elisabetin valta-istuimesta. Kuningattaren terävä silmä eroitti pian Raleighin toisten joukosta sekä pari kolme muuta, jotka hän tunsi henkilökohtaisesti, ja hän viittasi heti heitä lähenemään ja puhutteli heitä hyvin armollisesti. Etenkin Raleigh, jonka viittaseikkailun samoin kuin runon lausumisenkin kuningatar vielä muisti, sai sangen suosiollisen vastaanoton; ja häneltä Elisabet enimmäkseen kyselikin salissa näkyväin henkilöitten nimeä ja arvoa. Näihin tiedusteluihin vastasi Raleigh tarkasti, mutta samalla joskus leikillisen ivallisesti, mistä Elisabet näytti olevan hyvin huvitettu. »Ja kuka on tuo talonpoikamainen mies tuolla?» kysyi kuningatar, katsahtaen Tressilianiin, jonka tahrainen puku tässä tilaisuudessa suuresti himmensi hänen kauniita kasvojaan.
»Runoilija, Teidän Majesteettinne luvalla», vastasi Raleigh.