»Olisipa minun pitänyt arvata se hänen huolimattomasta puvustaan», virkkoi Elisabet. »Olen nähnyt runoilijoita, jotka olivat niin ajattelemattomia, että heittivät viittansa vesilätäköihin.»
»Se tapahtui varmaankin silloin, kun aurinko oli huikaissut sekä heidän silmänsä että heidän järkensä», vastasi Raleigh.
Elisabet hymyili ja jatkoi — »Minä kysyin sen huolimattoman miehen nimeä, ja Te ilmoititte minulle vain hänen ammattinsa.»
»Tressilian on hänen nimensä», sanoi Raleigh vastenmielisesti, sillä hän ei aavistanut mitään hyvää ystävälleen sävystä, jolla kuningatar hänestä puhui.
»Tressilian!» huudahti Elisabet. »Oo, tarinamme Menelaus. No, onpa hän pukeutunut tavalla, joka auttaa sangen suuresti ymmärtämään hänen kauniin, petollisen Helenansa menettelyä. Ja missä on sitten Farnham, tai mikä hänen nimensä nyt olikaan — se Leicesterin kreivin palvelija, tarkoitan — tämän devonshirelaisen lemmenseikkailun Paris?»
Vielä vastenmielisemmin nimitti Raleigh Varneyn ja osoitti, kuka hän oli; Varneyn räätäli oli tehnyt kaikki, mitä hänen taitonsa suinkin saattoi tehdä hänen ulko-asunsa somistamiseksi; ja ell'ei hän ollutkaan erikoisen miellyttävän näköinen, niin korvasi sitä puutetta hänen terävä vaistonsa ja tottunut hieno käytöstapansa.
Kuningatar silmäili vuoroin toista, vuoroin toista ja virkkoi: »Tämä sama runollinen herra Tressilian, joka on nähtävästi liian oppinut muistaakseen, kenen läheisyydessä hän on, kuuluu varmaankin niihin, joista Geoffrey Chaucer sanoo niin sattuvasti: 'Viisaimmat oppineet eivät aina ole viisaimpia ihmisiä!' Muistan, että tuo Varney on aika liukaskielinen veijari. Minä uumoilen, että sillä kauniilla karkulaisella oli hieman syytä rikkoa sanansa.»
Tähän ei Raleigh uskaltanut vastata mitään, koska hän tajusi, miten vähän hän hyödyttäisi Tressiliania vastustamalla kuningattaren ajatuksia; eikä hän ollut lainkaan selvillä, olisiko lopultakin paras seikka, mikä Tressilianille saattaisi tapahtua, se, että kuningatar kerta kaikkiaan valtansa nojalla ratkaisisi tämän asian, johon hän huomasi Tressilianin ajatusten hellittämättömän, peloittavan lujasti kiintyneen. Näiden mietteiden risteillessä hänen vilkkaissa aivoissaan, avautui salin alapään ovi, ja Leicester palasi useiden sukulaistensa ja puoluelaistensa seuraamana.
Kreivi oli nyt kokonaan puettu valkeaan; hänen kenkänsä olivat valkeaa samettia; hänen sukkansa valkeaa silkkiä, hänen kaationsa valkeaa samettia, jonka alta reiden keskikohdalle röyhelletyistä halkeamista näkyi hopeakangasta; hänen päällysnuttunsa hopeakangasta, kiinteä takki valkeaa, hopealangoin ja helmin kirjailtua samettia; hänen vyönsä ja tuppensa valkeaa, kultanastoin koristettua samettia; hänen tikarissaan ja miekassaan oli kultaiset ponnet ja oli niihin muutoinkin kultaa tuhlattu; ja kaiken yllä huljui väljä valkosilkkinen viitta, jonka kultakirjainen reunus oli jalkaa leveä. Sukkanauhan ritarikunnan kaulakoriste ja sininen sukkanauha itse hänen polvessaan täydensivät Leicesterin kreivin loistavan puvun, joka sopi niin erinomaisesti hänen solakkaan vartaloonsa, hänen miellyttävään elehtimiseensä, hänen ruumiinsa oivallisiin suhteisiin ja hänen hienoihin kasvonpiirteihinsä, että kaikki, jotka hänet näkivät, myönsivät hänet kauneimmaksi mieheksi, minkä he olivat koskaan tavanneet. Sussex ja muut ylimykset olivat hekin komeassa asussa, mutta loistossa ja ulkomuodon suloudessa voitti Leicester heidät kaikki ylivoimaisesti.
Elisabet tervehti häntä erinomaisen suosiollisesti. »Meillä olisi kuitenkin suoritettavana muuan kuninkaallisen oikeutemme alalle kuuluva teko», sanoi hän sitten. »Siinä on kysymyksessä asia, joka kiinnittää meidän mieltämme sekä naisena että englantilaisen kansamme äitinä ja suojelijana.»