Tahtomattaankin värähti Leicester kauhusta kumartaessaan syvään ja vakuuttaessaan alttiuttaan hänen kuninkaallisten käskyjensä tottelemisessa; ja sama kylmä puistatus kävi läpi Varneynkin, jonka katse (minkä hän harvoin sinä iltana käänsi isännästään) heti huomasi Leicesterin ilmeen muuttumisesta, niin heikko kuin se olikin, mistä kuningatar puhui. Mutta Leicester oli vääntänyt päätöksensä asteelle, jonka hän nurjassa valtiotaidossaan oli katsonut välttämättömäksi; ja kun Elisabet lisäsi: »Me puhumme Varneyn ja Tressilianin asiasta — onko se rouva saapunut tänne, herra kreivi?» oli hänen vastauksensa heti valmis: — »Ei, Teidän armollinen Majesteettinne.»
Elisabet rypisti kulmakarvojaan ja puristi huulensa yhteen.
»Käskymmehän oli selvä ja ehdoton, herra kreivi», iski hän.
»Ja sitä olisi toteltu, armollinen Valtijattareni», vastasi Leicester, »vaikka se olisi ollut esitetty keveimmänkin toivomuksen muodossa. Mutta — Varney, käy tänne — tämä aatelismies on selittävä Teidän Majesteetillenne, miksei se nainen» (hän ei voinut pakottaa kapinoivaa kieltänsä lausumaan sanoja — hänen puolisonsa) »ole voinut ilmestyä Teidän Majesteettinne kasvojen eteen.»
Varney läheni ja selitti epäröimättä, minkä hän muuten varmasti uskoikin, ettei kysymyksessä oleva nainen (ei hänkään uskaltanut Leicesterin kuullen sanoa häntä vaimokseen) mitenkään ollut voinut saapua hänen majesteettinsa nähtäville.
»Tässä todistavat», jatkoi hän, »muuan korkeasti oppinut lääkäri, jonka taidon ja rehellisyyden armollinen herrani Leicesterin kreivi hyvin tuntee, ja eräs kunniallinen ja harras protestantti, vakava ja luotettava mies, Anton Foster, jonka talossa mainittu rouva nykyään oleskelee, että hän tällä hetkellä potee sairautta, mikä ehdottomasti estää hänet kulkemasta sellaista matkaa kuin on Oxfordin lähistöltä tähän linnaan.»
»Se muuttaa asian», vastasi kuningatar, ottaen todistuksen käteensä ja silmäillen sitä. — »Astukoon Tressilian esiin. — Herra Tressilian, me surkuttelemme suuresti Teidän asemaanne, etenkin kun Teidän sydämenne näyttää syvästi kiintyneen tähän Amy Robsartiin eli Varneyhin. Meidän valtamme voi Jumalan armosta ja rakastavan kansamme alttiista kuuliaisuudesta paljon, mutta on kuitenkin rajoja, joiden yli se ei voi mennä. Me emme esimerkiksi voi määrätä nuoren, kevytmielisen tytön tunteiden suuntaa emmekä pakottaa häntä pitämään enemmän terävästä älystä ja oppineisuudesta kuin hovimiehen koreasta nutusta; emme myöskään voi poistaa sairautta, joka nyt näyttää tätä rouvaa vaivaavan, niin ettei hän sellaisen onnettomuuden takia ole voinut saapua tänne hoviimme, kuten olimme käskeneet. Tässä ovat muutoin sen lääkärin, joka häntä hoitaa, ja sen kunnioitettavan herran, jonka talossa hän asustaa, antamat todistukset hänen tilastaan.»
»Teidän Majesteettinne armollisella luvalla puhuen», lausui Tressilian hätäisesti ja levottomana kuningatarta vastaan harjoitetun petoksen seurauksista, unohtaen ainakin osaksi Amylle antamansa lupauksen, »nämä todistukset eivät ilmaise asian oikeata laitaa.»
»Kuinka, herra!» huudahti kuningatar. — »Epäilettekö Te herra Leicesterin sanaa! Mutta me kuuntelemme Teitä kärsivällisesti. Meidän edessämme pitää kuultaman halvintakin alamaistamme yhtä hyvin kuin ylhäisintäkin, ja tuntemattomintakin yhtä hyvin kuin suosituintakin; sentähden saatte Te esittää asianne vapaasti, mutta varokaakin puhumasta sellaista, jota ette voi todistaa! Ottakaa nämä todistukset omaan käteenne, tutkikaa niitä huolellisesti ja sanokaa sitten rohkeasti, voitteko vastustaa niiden todenperäisyyttä ja millä syillä.»
Kuningattaren puhuessa muistui yhtäkkiä hänen lupauksensa ja kaikki sen seuraukset onnettoman Tressilianin mieleen, ja kun se ehkäisi hänet noudattamasta luonnollista haluaan paljastaa valhe, jonka hän omiin silmiinsä luottaen tiesi valheeksi, teki se samalla hänen ilmeensä ja käyttäytymisensä niin epävarmaksi ja levottomaksi, että Elisabet ja kaikki läsnä-olijat saivat hänestä sen takia hyvin huonon käsityksen. Hän väänteli ja käänteli papereita käsissään aivan kuin vähäjärkinen, joka ei olisi kyennyt käsittämään niiden sisältöä. Kuningattaren kärsimättömyys alkoi tulla ilmeiseksi. — »Te olette kuullakseni oppinut», virkkoi hän, »vieläpä huomattavakin oppinut, mutta Te näytätte saavan ihmeellisen hitaasti selkoa kirjoituksesta. — Mitä nyt sanotte, ovatko nämä todistukset vääriä vaiko eivät?»
»Armollinen kuningatar», änkytti Tressilian, ilmeisesti hädissään ja neuvottomana, koska hän ei voinut toiselta puolen myöntää oikeaksi todistusta, joka hänen ehkä olisi pakko myöhemmin kumota, eikä taas toiselta puolen rikkoa Amylle antamaansa lupausta, vaan suoda hänelle sen mukaisesti aikaa ajaa asiaansa omalla tavallaan. — »Armollinen kuningatar — Armollinen kuningatar — Teidän Majesteettinne vaatii minua hyväksymään todistusta, mikä niiden tulisi osoittaa oikeaksi, joilla siitä on hyötyä.»