»Oletpa Sinä, Tressilian, yhtä turhantarkka kuin runollinenkin», sanoi kuningatar, katsahtaen häneen kärsimättömänä; »minusta nähden pitäisi todistusten, jotka on esitetty sen jalon kreivin läsnäollessa, kenelle tämä linna kuuluu, ja joiden todenperäisyydestä hänen kunniansa on takuussa, pätemän Sinullekin. Mutta koska Sinä nyt kerran haluat olla niin muodollinen — Varney, tai pikemminkin herra Leicester, sillä asia muuttuu nyt Teidän asiaksenne» (nämä sanat, niin ohimennen kuin ne lausuttiinkin, kävivät läpi kreivin luiden ja ytimien), »miten voitte osoittaa nämä todistukset oikeiksi?»
Varney kiiruhti vastaamaan ennen Leicesteriä: — »Jos Teidän Majesteettinne suvaitsee, tämä nuori Oxfordin kreivi, joka on tässä läsnä, tuntee herra Anton Fosterin henkilökohtaisesti sekä hänen käsi-alansa.»
Oxfordin kreivi, nuori elostelija, jolle Foster oli useammin kuin kerran lainannut rahoja suunnatonta korkoa vastaan, myönsi näin kysyttäessä tuntevansa hänet varakkaaksi ja riippumattomaksi vapaatalolliseksi, jolla otaksutaan olevan paljon rahoja, sekä vahvisti hänelle näytetyn todistuksen kirjoitetuksi hänen käsi-alallaan.
»Ja kuka puhuu tohtorin todistuksen puolesta?» kysyi kuningatar.
»Alasco näkyy hänen nimensä olevan?»
Masters, hänen majesteettinsa henkilääkäri, myönsi (sitäkin mieluummin, kun hän vielä muisti Say's Courtin töykeän vastaanoton, ja kun hän tällä todistuksellaan uskoi hyödyttävänsä Leicesteriä ja vahingoittavansa Sussexin kreiviä ja hänen puoluettaan) hyvin usein neuvotelleensa tohtori Alascon kanssa sairastapauksista ja mainitsi hänen olevan erinomaisen oppineen, jopa salatietoisenkin miehen, jonka harjoittama lääkärintoimi ei kuitenkaan käynyt aivan säännöllistä uraa. Huntingdonin kreivi, Leicesterin lanko, ja vanha Rutlandin kreivitär kehuivat häntä tavattomasti ja molemmat muistivat he hänen kauniin, kevyen italialaisen käsi-alansa, jolla hän kirjoitti määräyksensä ja joka oli aivan samaa kuin nyt esitetyssä todistuksessakin.
»Nyt, toivoakseni, on tämä asia ratkaistu, herra Tressilian», virkkoi kuningatar. »Meidän aikomuksemme on vielä tänä iltana ryhtyä toimenpiteisiin, jotka saavat vanhan ritari Hugh Robsartin katselemaan tätä avioliittoa hiukan suosiollisemmin silmin. Te olette tehnyt velvollisuutenne melkein liiankin häikäilemättömästi; mutta me emme olisi nainen, ellemme säälisi haavoja, jotka totinen rakkaus iskee; niin että me annamme rohkeutenne anteeksi ja unohdamme nuo Teidän puhdistamattomat saappaannekin, jotka lemullaan ovat melkein estäneet herra Leicesterin vaatteiden hyvät tuoksut tuntumasta.»
Näin puhui Elisabet, jonka haju-aistin herkkyys kuului hänen luonteellisimpiin ominaisuuksiinsa, niinkuin kävi selville aikoja myöhemminkin, kun hän poisti Essexin läheisyydestään samanlaisen tämän saappaita koskevan syytöksen nojalla kuin sekin, jonka hän nyt lausui Tressilianin jalkineista.
Mutta Tressilian oli tällä välin ennättänyt koota ajatuksensa, niin hämmästynyt kuin hän ensi alussa olikin siitä rohkeasta valheesta, jota niin häikäilemättömästi yhä puolustettiin ja käytettiin hänen omien silmiensä todistusta vastaan. Hän syöksähti eteenpäin, polvistui ja tarttui kuningattaren hameen helmaan. »Niin totta kuin Te olette kristitty nainen», puhui hän kiihkeästi, »Teidän Majesteettinne, niin totta kuin Te olette kruunattu kuningatar, jonka tulee jakaa oikeutta yhtäläisesti kaikille alamaisilleen — niin totta kuin Te itse toivotte tulevanne kuulluksi (minkä Jumala Teille suokoon) sen viimeisen tuomio-istuimen edessä, jolle meidän on kerran kaikkien tehtävä tili teoistamme, myöntykää erääseen pieneen pyyntööni! Älkää ratkaisko tätä asiaa näin nopeasti. Antakaa minulle vain kaksikymmentäneljä tuntia käytettäväkseni ja minä olen sen lyhyen ajan kuluttua näyttävä ja todistava, että nämä paperit, jotka väittävät sen onnettoman naisen makaavan sairaana Oxfordin lähistöllä, puhuvat helvetillistä valhetta!»
»Päästäkää laahukseni, herra!» huudahti Elisabet, jota hänen kiihkeytensä peljästytti, niin paljon kuin hänessä olikin leijonaa vähistä säikähtyäkseen; »se miesparka on varmaankin menettänyt järkensä — tuon näppärän lurjuksen, kummipoikani Harringtonin, täytyy suoda hänelle tilaa Raivoisasta Rolandista sepittämissään säkeissä! — Mutta kuitenkin, tuon valon kautta, hänen pyyntönsä kiivaudessa on jotakin outoa. — Puhu, Tressilian; mitä teet sitten, ellet Sinä näiden kahdenkymmenen neljän tunnin kuluttua voi todistaa vääräksi niin juhlallisesti vahvistettua tosi-asiaa kuin sen rouvan sairautta?»
»Minä lasken pääni mestauspölkylle», vastasi Tressilian.