»Joutavia!» virkkoi kuningatar. »Kautta Jumalan kirkkaan päivän! Sinä puhut mielipuolen tavoin. Kenen pää putoaa Englannissa muutoin kuin Englannin lain oikeasta tuomiosta? — Minä kysyn Sinulta, mies — jos Sinä kykenet minua ymmärtämään — esitätkö minulle, jos epäonnistut tässä mahdottomassa yrityksessäsi, hyviä ja riittäviä syitä selittääksesi, miksi siihen ryhdyt?»
Tressilian vaikeni ja epäröi jälleen; sillä hän tunsi nyt selvästi, että jos Amy pyydetyllä väli-ajalla sopisi puolisonsa kanssa, tekisi hän siinä tapauksessa hänelle mitä pahimman ja tuhoisimman palveluksen uudelleen paljastamalla koko jutun Elisabetille ja osoittamalla tämän terävänäköisen ja epäluuloisen ruhtinattaren joutuneen väärien todistusten ja valheiden uhriksi. Tämän väistämättömän pulman tajuaminen teki hänen ilmeittensä, äänensä ja käyttäytymisensä levottomuuden ja rauhattomuuden yhä huomattavammaksi; hän epäröi, katsahti maahan, ja kun kuningatar oli ankarasti, leimuavin silmin toistanut kysymyksensä, vastasi hän katkonaisin, sopertavin sanoin: »Ehkäpä — en minä nyt sentään aivan varmaan — jos erinäiset tapaukset — sattuvat — niin voisin minä sitten — selittää ne syyt ja perusteet — joiden mukaan minä olen menetellyt.»
»Kautta kuningas Henrikin sielun!» virkkoi kuningatar, »tämä on joko ilmeisintä hourupäisyyttä tai suoraa konnuutta! — Kuulehan, Raleigh, ystäväsi on aivan liian pindarosmainen tähän saliin. Toimita hänet pois ja vapauta meidät hänen läheisyydestään, muutoin hänen kävisi yhä huonommin; sillä hänen henkensä lennähdykset ovat aivan liian hillittömiä muualle kuin Parnassolle tai Pyhän Luukkaan sairaalaan. Mutta tule itse heti takaisin, kun olet ensin vienyt hänet sopivaan suojaan. — Olisimmepa tosiaankin mielellämme halunneet nähdä kaunottaren, joka on voinut saada tuonlaista tuhoa aikaan viisaan miehen aivoissa!»
Tressilian aikoi jälleen puhutella kuningatarta, mutta Raleigh keskeytti hänet saamaansa käskyä totellen ja vei hänet Blountin avulla puoliväkisin salista, koska hänkin alkoi uskoa Tressilianin pitemmän viipymisen siellä enemmän vahingoittavan kuin hyödyttävän hänen asiaansa.
Heidän saavuttuaan etuhuoneeseen pyysi Raleigh Blountia viemään Tressilianin Sussexin kreivin seuralaisille varattuun asuntoon ja tarpeen vaatiessa asettamaan vartijan hänen ovelleen.
»Tämä hillitön intohimo», sanoi hän, »ja nähtävästi myös sanoma hänen rakastettunsa sairaudesta ovat kokonaan hämmentäneet hänen muutoin niin mainion järkensä. Mutta se menee ohi, jos hän vain saa olla rauhassa. Älä millään ehdolla päästä häntä ulos; sillä hän on nyt jo kovasti Hänen Korkeutensa vihoissa, ja jos kuningatarta vielä ärsytettäisiin, voisi ystäväparkamme saada pahemman säilytyspaikan ja ankarammat vartijat.»
»Minustakin tuntui hän aivan mielipuolelta», vastasi Niklas Blount, katsahtaen alas tulipunaisiin sukkiinsa ja keltaisiin nauharuusukkeihinsa, »kun näin hänen yhä vain pitävän noita kirottuja saappaitaan, jotka lemusivat niin pahalta Hänen Majesteettinsa sieraimiin. — Minä toimitan hänet ensin talteen, ja tulen heti takaisin. — Mutta, Walter, kysyikö kuningatar, kuka minä olin? — Nähdäkseni heitti hän minuun pienen silmäyksen.»
»Kaksikymmentä — kaksikymmentä silmäystä hän heitti, ja minä kerroin hänelle kaikki, kuinka urhea sotilas Sinä olit ja kuinka — Mutta Jumalan nimessä, toimita nyt tuo Tressilian jo pois!»
»Kyllä toimitan — kyllä toimitan», myönteli Blount; »mutta arvelenpa nyt, ettei tämä hovi-elämä ole lopultakaan niin huonoa ajanvietettä kuin luulisi. Me pääsemme täällä vielä korkealle, Walter, kunnon poikaseni. Sinä sanoit siis, että minä olin urhea sotilas ja — mitä vielä, rakas Walter?»
»Sanomattoman suuri — aasi. — Mutta lähde nyt jo Herran nimeen!»