Tressilian seurasi sen enempää vastustelematta ja riitelemättä Blountia tai oikeammin salli itseään opastettavan Raleighin asuntoon, missä hänet sijoitettiin erääseen palvelijalle aijottuun vaatekomeroon pienelle kenttävuoteelle. Hän näki liiankin selvään, etteivät mitkään puheet voisi nyt hankkia hänelle ystäväinsä apua eikä myötätuntoa, kunnes se aika, joksi hän oli lupautunut pysymään toimettomana, olisi kulunut loppuun ja hän voisi joko selittää heille koko asian tai luopua kaikista perusteista ja toiveista vaikuttaa Amyn kohtaloihin, jos tämä olisi sillä välin ennättänyt asettua sovinnolliselle kannalle mieheensä.
Vain suurilla vaikeuksilla ja suostuttelemalla Blountia hyvin kärsivällisesti ja lempeästi pelastui hän siitä häpeästä ja nöyryytyksestä, että kaksi Sussexin väkevintä huovia olisi tuotu hänen huoneeseensa vartijoiksi. Vihdoin tyytyi kuitenkin Niklas, nähtyään hänen kauniisti lepäävän kenttävuoteellaan ja pari kertaa tukevasti potkaistuaan ja yhtä tukevasti kirottuaan saappaita, joita hänen hiljattain herännyt keikarimaisuutensa piti valtavana vaikuttimena, elleikään suoranaisena syynä hänen ystävänsä sairauteen, aivan yksinkertaisesti telkeämään onnettoman Tressilianin kammion oven.
Näin olivat siis Tressilianin urhoolliset ja epäitsekkäät yritykset pelastaa naista, joka kohteli häntä kiittämättömästi, tähän asti johtaneet vain siihen, että hänen hallitsijattarensa oli vihastunut häneen ja että hänen ystävänsä pitivät häntä tuskin täyttä hullua parempana.
XIV Luku.
Viisainkin erehtyypi hallitsija.
Ja käsi kuninkaan se ritarmiekan
Olalle heittiönkin usein laskee,
Min merkintä ois teloittajan tointa.
Niin — parastaan koittaa kuningas, ja me
Vastaamme tahdosta, ei tuloksista.
Vanha Näytelmä.
»On tosiaankin surullista», virkkoi kuningatar Tressilianin poistuttua, »nähdä viisaan ja oppineen miehen järjen noin säälittävästi sekaantuvan. Mutta tämä hänen mielenhäiriönsä julkinen esiintyminen näyttää meille hänen muka kärsimänsä vääryyden ja hänen syytöksensä perättömiksi; ja sentähden, hyvä herra Leicester, muistamme me nyt Teidän aikaisempaa anomustanne uskollisen palvelijanne Varneyn suhteen, jonka oivalliset lahjat ja alttius, samalla kun ne hyödyttävät Teitä, ansaitsevat myös vastaavan palkinnon meiltä, koska me hyvin tiedämme, että Te, herra kreivi ja kaikki Teidän miehenne olette minun hartaita ja luotettavia palvelijoitani. Ja me suomme Varneylle sen kunnian sitäkin mieluisammin, kun me olemme vieraana täällä Teidän kattonne alla, ja me pelkäämme, liian suurta puuhaa ja vaivaa tuottavana vieraana, ja kun me myöskin tahdomme tyydyttää sitä vanhaa kunnon devonilaista ritaria Hugh Robsartia, jonka tyttären hän on nainut, ja kun me toivomme sillä erikoisen armomme osoituksella, johon nyt aijomme ryhtyä, sovittavamme hänet vävynsä kanssa. — Miekkanne, herra Leicester.»
Kreivi päästi miekkansa ja pitäen sitä kärjestä, ojensi polvistuen kahvan Elisabetille.
Kuningatar otti sen hitaasti, veti sen tupesta ja ympärillä seisovain naisten kääntäessä silmänsä pois joko todellisen tai teeskennellyn peljästyksen valtaamina, katseli hän uteliaasti säkenöivän terän kiiltoa ja kauniita korkokaiverruksia.
»Jos minä olisin mies», sanoi hän sitten, »niin luulenpa, ettei kukaan esi-isistäni olisi rakastanut miekkaa hartaammin kuin minä. Minä katselen sitä niin mielelläni ja minä voisin järjestää hiuksiani ja kohentaa niiden koristeita tällaisen teräskuvastimen edessä kuin tämäkin — kuten se haltijatarkin, josta olen lukenut jossakin italialaisessa runoelmassa — olisipa kummipoikani Harrington nyt täällä, niin osaisi hän lausua minulle sen kohdan. — Rikhard Varney, lähestykää ja polvistukaa. Nimessä Jumalan ja Pyhän Yrjänän lyömme me Sinut ritariksi! Ole Uskollinen, Urhoollinen ja Onnellinen! — Nouskaa, ritari Rikhard Varney.»