Varney nousi ja vetäytyi sivulle, syvään kumarrettuaan hallitsijattarelle, joka oli suonut hänelle niin suuren kunnian.
»Kannusten kiinnittäminen ja muut juhlamenot suoritettakoot huomenna linnan kirkossa», jatkoi kuningatar; »sillä me aijomme antaa ritari Rikhard Varneylle toverin siihen ylevään tilaisuuteen. Ja koska me emme haluaisi jakaa sellaista arvoa puolueellisesti, täytyy meidän neuvotella asiasta serkkumme Sussexin kanssa.»
Tämä jalo kreivi, joka aina Kenilworthiin saapumisestaan, niin, aina tämän retken alusta asti oli ollut Leicesteriin nähden alemmassa asemassa, piti nytkin närkästynyttä katsantoa — mikä ei ollut jäänyt huomaamatta kuningattarelta, joka toivoi lauhduttavansa hänen tyytymättömyytensä ja joka halusi nyt kuten aina seurata valtioviisasta tasapainojärjestelmäänsä suomalla hänelle tai hänen puolueelleen jonkun erikoisen armonosoituksen hetkellä, jolloin sen arvo oli sitäkin suurempi, kun se tuli juuri hänen kilpailijansa näennäisesti täydellisen voiton jälkeen.
Kuningattaren käskystä lähestyi Sussex kiireesti valta-istuinta, ja kun häneltä kysyttiin, kenelle seuralaisistaan, jalosyntyiselle ja muutenkin ansiokkaalle, hän mieluimmin soisi ritarilyönnin kunnian, vastasi hän pikemmin rehellisesti kuin viisaasti, että hän olisi rohjennut puhua Tressilianin puolesta, jota hänen oli nähdäkseen kiittäminen hengestään, joka oli mainio sotilas ja oppinut ja joka sen lisäksi oli kunnianarvoista, tahratonta sukuperää, »ellen pelkäisi», jatkoi hän, »tämän illan tapausten —» ja sitten hän vaikeni.
»Minua ilahuttaa, että Teidän Jaloutenne on niin huomaavainen», virkkoi Elisabet; »tämän illan tapaukset tekisivät meidätkin alamaistemme silmissä yhtä mielettömäksi kuin sen hourupäisen mies-parankin — sillä me emme usko hänen käytöksensä johtuneen pahuudesta — jos me nyt valitsisimme tämän hetken osoittaaksemme hänelle erikoista suosiotamme.»
»Siinä tapauksessa», jatkoi Sussexin kreivi hieman nolona, »sallinee Teidän Majesteettinne minun esittää tallimestarini Niklas Blountin, vanhan nimen ja sievän kartanon omistajan, joka on palvellut Teidän Majesteettianne sekä Skotlannissa että Irlannissa ja tuonut sieltä ruumiissaan verisiä, kunnialla saatuja ja kunnialla maksettuja merkkejä uskollisuudestaan.»
Kuningatar ei voinut olla keveästi kohauttamatta olkapäitään tälle toisellekin ehdotukselle; ja Rutlandin herttuatar, joka luki kuningattaren koko käyttäytymisestä, että hän oli toivonut Sussexin nimittävän Raleighin ja siten tekevän hänelle mahdolliseksi noudattaa omaa mielitekoaan sekä hänen suositteluaan, odotti vain kuningattaren vastausta kreivin esitykseen ja sanoi sitten toivovansa, että koska näiden kahden jalon ylimyksen on jo sallittu esittää omat ehdokkaansa, hänellekin läsnäolevain naisten edustajana annettaisiin sama armo.
»Enpä olisi nainen, jos moisen pyynnön epäisin», vastasi kuningatar hymyillen.
»Siis pyydän minä», jatkoi herttuatar, »näiden kauniiden naisten nimessä teidän Majesteettianne suomaan ritari-arvon Walter Raleighille, jonka syntyperä, aseteot ja alttius palvelemaan meidän sukupuoltamme sekä miekalla että kynällä ennen muita ansaitsevat tämän kunnian.»
»Paljon kiitoksia, kauniit naiset», sanoi Elisabet, jälleen hymyillen,
»teidän pyyntöönne suostutaan, ja siitä kohteliaasta Viitattomasta
Junkkarista on teidän toivomuksenne mukaan tuleva kelpo Ritari
Viitaton. Astukoot molemmat ritarinarvon tavoittelijat tänne.»