Blount ei ollut vielä palannut Tressiliania viemästä ja hoitelemasta; mutta Raleigh astui esiin ja sai polvistuneena Neitseellisen Kuningattaren kädestä kunnianimen, jota ei ole milloinkaan suotu ansiokkaammalle eikä mainiommalle miehelle.
Vähän tämän jälkeen astui Niklas Blountkin saliin, ja kiireisesti ilmoitti hänelle Sussex, joka tapasi hänet ovella, kuningattaren armollisen aikomuksen hänen suhteensa, sekä että hänen tuli nyt lähestyä valtaistuinta. On sekä naurettavaa että säälittävää nähdä, kuten joskus tapahtuu, tervejärkisen, kelpo miehen joutuvan kauniin naisen kiemailun tai jonkun muun syyn takia turhamaisen koreiluhalun uhriksi, se kun sopii vain reippaille nuorukaisille ja niille, joille tottumus on tehnyt sen toiseksi luonnoksi. Blount-parka oli nyt joutunut tähän tilaan. Hänen päänsä oli jo kokonaan pyörällä hänen tavattoman komeutensa tietoisuudesta ja luulotellusta välttämättömyydestä käyttäytyä pukunsa loiston mukaan; ja nyt tämä odottamaton ylennys täydensi hänen hiljattain heränneen keikarimaisuushenkensä voiton hänen yksinkertaisesta luonnostaan ja muutti suoran, rehellisen, kunnioitettavan miehen mitä naurettavimmaksi narriksi.
Ritariksi pyrkijä astui salin poikki, jonka koko pituus hänen oli onnettomuudekseen kuljettava, ja väänsi jalkateräänsä niin innokkaasti ulospäin, että hän joka askeleella työnsi esiin säärensä leveimmän puolen ja sai sen siten suuresti näyttämään vanhanaikaiselta, kaarevakärkiseltä pöytäveitseltä sivultapäin katsottuna. Muukin hänen esiintymisensä oli sopusoinnussa tämän onnettoman käymistavan kanssa; ja hänen kasvoillaan kuvasteleva, hätäilevä pelko ja tyytyväisyys muodostivat kaiken muun kanssa niin sanomattoman hullunkurisen näyn, etteivät Leicesterin ystävät voineet hillitä nauruntyrskähdyksiään ja ettei moni Sussexin puoluelainenkaan saattanut olla niihin yhtymättä, vaikka he olivatkin vähällä syödä kiukusta kyntensä. Sussex itsekin menetti kaiken kärsivällisyytensä, eikä voinut olla kuiskaamatta ystävänsä korvaan: »Vieköön Sinut piru! Etkö Sinä osaa kävellä oikean miehen ja sotilaan tavoin?» huudahdus, joka sai vain kunnon Blountin hätkähtämään ja pysähtymään, kunnes silmäys keltaisiin nauharuusukkeihin ja tulipunaisiin sukkiin jälleen palautti hänen itseluottamuksensa, jolloin hän urheasti jatkoi samaa käymistapaansa kuin ennenkin.
Kuningatar antoi Blount-paralle ritarinarvon ilmeisen vastenmielisesti. Tämä älykäs ruhtinatar tajusi selvästi, mitenkä tarpeellista oli noudattaa suurta varovaisuutta ja säästeliäisyyttä näitä kunnianimiä jaellessa, joita hänen jälkeensä valta-istuimelle nousseet Stuartit tuhlailivat älyttömän anteliaasti, siten suuresti alentaen niiden arvoa. Tuskin oli Blount noussut jälleen seisaalleen ja poistunut, kun kuningatar kääntyi Rutlandin herttuattaren puoleen. »Meidän naisellinen vaistomme», virkkoi hän, »rakas Rutland, on paljoa terävämpi kuin noiden ylpeileväin takki- ja kaationiekkain. Näethän, noista kolmesta ritarista on vain Sinun ehdottamasi sitä oikeata metallia, johon kannatti lyödä ritarileima.»
»Herra Rikhard Varneylla, Leicesterin kreivin ystävällä on varmaan ansionsa hänelläkin», vastasi herttuatar.
»Varneylla on viekkaat kasvot ja lipeä kieli», virkkoi kuningatar. »Pelkäänpä hänen piankin osoittautuvan aika lurjukseksi — mutta lupaus oli jo vanhaa perua. Sussexin kreivi on varmaan myöskin kadottanut järkensä, kun hän tulee ehdottamaan minulle ensin sellaista mielipuolta kuin Tressiliania ja sitten sellaista moukkamaista narria kuin se toinen. Minä vakuutan, Rutland, että kun se mies oli tuossa polvillaan edessäni muikistellen ja maikistellen suutaan aivan kuin olisi siellä ollut kuumaa puuroa, oli minulla tuska ja työ pidättäytyä iskemästä häntä kalloon olkapään koskettamisen sijasta.»
»Teidän Majesteettinne antoi hänelle tuiman ritarilyönnin», sanoi herttuatar; »me, jotka seisoimme hänen takanaan, kuulimme terän kolahtavan hänen solisluuhunsa, ja se miesparka kyyristyi itsekin kuin olisi se kovastikin koskenut.»
»En voinut sille mitään, rakas herttuatar», sanoi kuningatar nauraen, »mutta me lähetämme tämän herra Niklaan Irlantiin tai Skotlantiin tai minne tahansa, vapauttaaksemme hovimme niin vanhanaikaisesta ritarista; hän voi olla kylläkin mainio sotilas tappelutantereella, vaikka hän onkin täydellinen aasi juhlasalissa.» Keskustelu muuttui sitten yleisemmäksi, ja pian kaikui käsky pitopöytään.
Tätä kehoitusta totellen oli seurueen kulkeminen linnan sisäpihan poikki päästäkseen uutisrakennuksiin järjestettyyn avaraan ruokailuhuoneeseen, johon oli harvinaisen tilaisuuden kunniaksi katettu tuhlailevan komea illallinen.
Suuret kaapit olivat täpösen täynnä mitä erilaisimpia ja mitä komeimpia astioita, toiset niistä hyvin aistikkaita, toiset ehkä rumuutta lähentelevän omituisia niin muodoiltaan kuin koristelultaankin, mutta kaikki upeita ja loistavia sekä työn hienouden että aineen jalouden puolesta. Niinpä koristi pääpöytää perlemutista tehty laivan muotoinen mauste-asetin, johon oli ahdettu hopeaa ja kaikenlaista sotaista sälyä ja koristusta, ankkureja, purjeita ja kuusitoista tykkiä. Se kuljetti pallon varassa liihoittelevaa onnen jumalatarta, jolla oli lippu kädessään. Toinen mausteasetin oli taas muovaeltu hopeaan muhkean joutsenen näköiseksi. Jottei ritarejakaan unohdettaisi kaiken sen komeuden keskellä, upeili pöydällä myös hopeainen Pyhä Yrjänä niissä varustuksissa ja aseissa, joissa hänet yleisesti kuvattiin taistelevaksi lohikäärmettä vastaan. Kuvat oli koetettu saada myös palvelemaan käytännöllisiä tarkoitusperiä. Hevosen hännästä riippui veitsilaatikko ja lohikäärmeen rinta kävi samanlaisesta säiliöstä osteripuukoille.