Matkalla vastaanottosalista pitohuoneeseen, mutta etenkin linnan pihalla tervehtivät airueet, sanansaattajat, lauluniekat ja muut sellaiset vastaleivottuja ritareita tavanmukaisella huudolla »Largesse, largesse, chevaliers très hardis!» Tämän vanhanaikaisen huudon tarkoituksena oli herättää ritariston uusien jäsenten anteliaisuutta niiden hyväksi, joiden toimena oli esitellä heidän vaakunamerkkinsä ja ylistää niille kunniaa tuottavia sankaritekoja. Kehoitusta seurasivat tietysti avokätisesti ja kohteliaasti ne, joille se oli tarkoitettu. Varney jakeli lahjojaan teeskennellyn alentuvasti ja nöyristelevästi. Raleigh heitti kultarahansa väkijoukkoon luontevasti ja miellyttävästi, kuten mies, joka vain on päässyt luonnolliselle paikalleen ja jolle sen arvo on jo aivan tuttu. Kunnon Blount antoi kaikki mitä räätäli oli jättänyt hänen puolenvuotisista vuokratuloistaan, pudotti kiireissään muutamia kolikoita, kumartui niitä ottamaan ja jakeli ne sitten pyytäjille, kasvoillaan ja koko olemuksessaan köyhille almuja jakelevan seurakunnanpalvelijan hätäilevä ilme.
Lahjoja seurasivat tavalliset eläköön-huudot ja tavallinen suosionmelu; mutta kun saajat olivat enimmäkseen Leicesterin kreivin väkeä, tervehdittiin Varneyn nimeä äänekkäimmin kaikista. Etenkin Lambourne kunnostautui karjumalla alinomaa: »Kauvan eläköön herra Rikhard Varney! — Terveyttä ja kunniaa herra Rikhardille! — Ei koskaan ole sen ansiokkaampaa miestä lyöty ritariksi!», mutta äkkiä alentaen äänensä, lisäsi hän — »sitten Troijan urhokkaan Pandaruksen aikojen» — ja tämä hänen mahtavain ylistyshuutojensa loppu sai räjähtämään ankaraan nauruun kaikki, jotka sen kuulivat.
On tarpeetonta kuvata laveammin tämän illan juhlallisuuksia, jotka olivat itsessään niin loistavia ja jotka kuningattaressa herättivät niin ilmeistä ja suosiollista tyytyväisyyttä, että Leicester vetäytyi huoneeseensa menestyksellisen kunnianhimon pyörryttävän riemun valtaamana. Varney, joka oli jo riisunut senpäiväisen komean vaatetuksensa ja esiintyi nyt hyvin vaatimattomassa ja yksinkertaisessa puvussa, avusti isäntäänsä tämän käydessä makuulle.
»Eikö niin! herra Rikhard», virkkoi Leicester hymyillen, »Teidän uusi arvonne tuskin enää sopii tämän halvan palveluksen suorittamiseen?»
»Minä luopuisin siitä arvosta, herra kreivi», vastasi Varney, »jos uskoisin sen karkoittavan minut Teidän Korkeutenne läheisyydestä.»
»Sinä olet kiitollinen mies, Varney», sanoi Leicester; »mutta minun ei sovi sallia Sinun tehdä sellaista, joka alentaisi Sinua muiden silmissä.»
Näin puhellessaan otti hän kuitenkin epäröimättä vastaan ne palvelukset, joilla uusi ritari näytti häntä avustavan niin hartaasti ja innokkaasti, kuin olisi hän tosiaankin niitä suorittaessaan tuntenut sitä iloa, jota hänen sanansa ilmaisivat.
»Minä en pelkää ihmisten ilkeitä puheita», vastasi hän Leicesterin huomautukseen, »koska ei tässä linnassa — sallikaa minun riisua tämä kaulanauha — ole ketään, joka ei odottaisi aivan pian saavansa nähdä paljoa arvokkaampienkin henkilöiden kuin mikä minä Teidän hyväntahtoisuudestanne nyt olen, avustavan Teitä levolle käydessänne ja pitävän sitä suurena kunniana.»
»Niin olisi ehkä tosiaankin voinut käydä —» sanoi kreivi tahtomattaankin huoaten ja lisäten heti: »Väljä nuttuni, Varney — haluan katsahtaa yöhön. Eikö nyt ole melkein täysikuu?»
»Taitaapa olla, armollinen herra, ainakin almanakan mukaan», vastasi
Varney.