Huoneessa oli akkuna-ovi, joka avautui pienelle, goottilaiseen malliin hammasreunusteella varustetulle kiviparvekkeelle. Kreivi avasi ristikon ja astui ulkoilmaan. Siltä paikalta näki kauvas yli järven ja metsien, missä voimakas kuunvalo väreili kirkkaansinisen veden kalvossa ja etäisillä tammi- ja jalavaryhmillä. Kuu kulki ylhäällä taivaalla ja sitä ympäröivät tuhannet ja taas tuhannet pienemmät valot. Kaikki oli hiljaa alhaalla; vain silloin tällöin kajahti vahtimiesten huuto (sillä henkivartijat olivat palveluksessa aina siellä, missä kuningatarkin viipyi) tai koirain etäinen haukunta, niitä kun häiritsivät seuraavan päivän mahtavaa metsästystä valmistelevat palvelijat ja erämiehet.
Leicester tähysteli taivaan sinikantta, eleillään ja ilmeillään osoittaen tuskallista kiihkoa, kun taas Varney, joka oli jäänyt hämärään huoneeseen, saattoi itse piilossa pysyen salaiseksi tyytyväisyydekseen nähdä isäntänsä vakavin liikkein ojentelevan käsiänsä yläilmoja kohti.
»Oi te elävän tulen kaukaiset kehät», niin puheli kunnianhimoinen kreivi hiljaa ja hartaasti, »vaijeten kierrätte te salaperäisiä ratojanne, mutta Viisaus on antanut teille äänen. Kertokaa minulle siis, millainen loppu on määrätty minun korkealle uralleni! Onko se suuruus, jota tavoittelen, oleva kirkas, valtava ja pysyväinen kuten teidän suuruutenne; vai olenko minä tuomittu kiitämään vain lyhyenä, kimaltelevana kaarena läpi öisen pimeyden ja vajoamaan sitten maahan kuten niiden keinotekoisten tulilenturien kurjat jätteet, joilla ihmiset ovat koettaneet jäljitellä teidän säteitänne?»
Hän katseli vielä taivasta syvän äänettömyyden vallitessa hetkisen, pari ja astui sitten jälleen huoneeseen, missä Varney näytti koko ajan sovitelleen kreivin kallisarvoisia koruja lippaaseen.
»Mitä sanoo nyt Alasco minun kohtaloni merkeistä?» kysyi Leicester. »Sinä taisit siitä jo minulle puhuakin, mutta se on taas mennyt mielestäni, minä kun panen hyvin vähän arvoa siihen tieteeseen.»
»Useat oppineet ja suuret miehet ovat ajatelleet toisin», vastasi Varney; »ja tahtomatta imarrella Teidän Korkeuttanne, minun oma mielipiteenikin kallistuu siihen suuntaan.»
»Kuinka, Saulkin profeettain joukossa?» ihmetteli Leicester. — »Minä luulin Sinun epäilevän kaikkea sellaista, mitä et voi nähdä, etkä kuulla, etkä haistaa, etkä maistaa, etkä koskea, ja minä luulin Sinun uskosi rajoittuvan aistiesi ilmoituksiin.»
»Ehkäpä, armollinen herra», myönsi Varney, »ehkäpä on minua tässä tapauksessa johtanut harhaan harras haluni uskoa tähtienselittäjän ennustukset tosiksi. Alasco sanoo, että Teille suosiollinen kiertotähti on korkeimmassa asemassaan ja että vahingollinen vaikutus — hän ei halunnut käyttää selvempää sanaa — ellei se ollutkaan vielä kokonaan voitettu, oli kuitenkin ilmeisesti katoamassa, niin hän luullakseni esitteli, tai ainakin peräytymässä.»
»Niin on», vastasi Leicester, tarkastaen tähtienselittäjän laskelmatulosta, jota hän piteli kädessään; »voimakkaampi vaikutus nousee etu-alalle, ja nähdäkseni on paha hetki juuri menossa ohi. — Auttakaahan hieman, Rikhard, että saan tämän viitan yltäni — ja jää tänne hetkiseksi, ellei se ole kovin rasittavaa herra Ritarille, siksi kunnes tässä tyynnyttäyn uneen. Luulenpa tämän päivän hyörinän ja pyörinän hieman kiihdyttäneen vertani, sillä se kiitää suonissani kuin sulatettu lyijy — jää hetkiseksi, minä pyydän — minä haluaisin niin kernaasti ensin tuntea silmäluomeni raskaiksi, ennen kuin ne suljen.»
Varney autteli isäntäänsä hyvin palvelevasti vuoteeseen ja laski jykevän hopeaisen yölampun ja lyhyen miekan marmoripöydälle aivan sängyn pääpuoleen. Joko sitten lampun valoa väistääkseen tai salatakseen ilmeensä Varneylta veti Leicester raskasta, hopea- ja kultalangoin koristeltua uudinta niin paljon eteenpäin, että se varjosti kokonaan hänen kasvonsa. Varney asettui istumaan lähelle vuodetta, mutta selkä käännettynä isäntäänsä päin, ikäänkuin viitatakseen, ettei hän suinkaan halunnut pitää häntä silmällä, ja odotti rauhallisesti siksi kunnes Leicester itse johtaisi keskustelun aiheeseen, joka täytti hänen mielensä.