»Ettäkö niin, Varney», virkkoi kreivi lopulta, turhaan toivottuaan palvelijansa ensiksi puuttuvan puheeseen, »että ihmiset hälisevät ankarasti kuningattaren suosiollisuudesta minua kohtaan?»
»Niin, armollinen herra», vastasi Varney; »mistäpä muusta ne sitten hälisisivätkään, onhan asia niin kovin ilmeinen?»
»Hän on tosiaankin minulle hyvä ja armollinen hallitsijatar», myönsi Leicester lyhyen äänettömyyden jälkeen; »mutta kirjoitettu on: Älä pane luottamustasi ruhtinaihin.»
»Oivallinen sananparsi ja tosikin», virkkoi Varney, »ellette voi yhdistää heidän asiaansa niin lujasti omaan asiaanne, että heidän täytyy pakostakin istua ranteellanne kuin haukka, jonka pää on peitetty huppuun.»
»Minä huomaan, mitä tarkoitat», kivahti Leicester kärsimättömänä, »vaikka Sinä tänä iltana punnitsetkin niin kovin tarkkaan, mitä minulle sanot — Sinä viittailet, että minä voisin naida kuningattaren, jos haluaisin?»
»Te sen sanotte, armollinen herra, enkä minä», vastasi Varney, »mutta kuka niin sanoneekin, yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta ihmisestä koko avarassa Englannin maassa ajattelee niin.»
»Niinpä niin», virkkoi Leicester vuoteessaan käännähtäen, »mutta se sadas mies tietää asian paremmin. Sinäkin esimerkiksi tunnet vallan hyvin esteen, jota emme voi syrjäyttää.»
»Sen täytyy syrjäytyä, armollinen herra, jos tähdet puhuvat totta», vastasi Varney lujasti.
»Mitä Sinä tähdistä latelet», sanoi Leicester, »joka et usko niihin etkä mihinkään muuhunkaan?»
»Te erehdytte, armollinen herra, suosiollisella luvallanne puhuen», vastasi Varney; »minä uskon useihin seikkoihin, jotka tulevaisuutta ennustavat. Minä uskon, että jos sataa vettä huhtikuussa, niin sataa kukkia toukokuussa; että jos aurinko paistaa, niin kypsyy vilja; ja minä uskon moneen samanlaiseen luonnonhavaintoon, ja jos tähdet tietävät samaa, niin myönnän minä niiden puhuvan totta. Ja samalla tavalla en minä myöskään tahdo epäillä sitä, mitä minä näen toivottavan ja odotettavan maan päällä vain sen takia, että tähtienselittäjät ovat lukeneet samaa taivaalta.»