»Olen kuullut jotakin sentapaista Saksasta», myönsi Leicester.
»Niin, ja ulkomaalaisten yliopistojen kuuluisimmat oppineet todistavat ne luvallisiksi Vanhaan Testamenttiin nojaten», jatkoi Varney. »Ja loppujen lopuksi, mikä siinä sitten olisi vikana? Se ihana nainen, jonka Te olette valinnut totisen ja oikean lempenne esineeksi, saa sitten osakseen ne salaiset hetket, jolloin Te levähdätte ja virkistytte hänen hellyytensä hoivaamana. Hänen maineensa on turvattu — hänen omatuntonsa voi nukkua rauhassa — Te olette tarpeeksi rikas pitämään kuninkaallista huolta lapsistanne, jos taivas sattuisi Teille perillisiä siunaamaan. Sillä välin voitte Te kuitenkin omistaa Elisabetille kymmenen kertaa enemmän aikaa ja kymmenentuhatta kertaa enemmän hellyyttä kuin Espanjan Filip uhrasi hänen sisarelleen Marialle; ja Te tiedätte, miten kiihkeästi Maria rakasti Filipiä, niin kylmä ja välittämätön kuin tämä olikin. Tarvitaan vain suljettua suuta ja avonaista otsaa pitämään Eleonoraanne ja kaunista Rosamundaanne kylliksi etäällä toisistaan. — Jättäkää vain minun huolekseni rakentaa pesä, jonne ei mikään mustasukkainen kuningatar tietä löydä.»
Leicester oli hetkisen vaiti, huoahti sitten ja sanoi: »Se on mahdotonta. — Hyvää yötä, ritari Rikhard Varney — tai kuulehan — voitko arvata, mitä Tressilian tarkoitti näyttäytyessään tänään kuningattarelle niin huolimattomassa puvussa? — Liikuttaakseen hänen hellää sydäntään, luulisin, ja herättääkseen hänessä kaikkea sitä sääliä, jota ansaitsee naisensa hylkäämä, epätoivoinen rakastaja.»
Varney koki tukahuttaa ivallisen naurahduksensa ja vastasi: »Minä en usko herra Tressilianin niitä asioita päässään hautovan.»
»Kuinka!» huudahti Leicester; »mitä Sinä tarkoitat? Tuossa Sinun naurahduksessasi on aina jotakin ilkeää, Varney.»
»Minä tarkoitin vain, armollinen herra», virkkoi Varney, »että Tressilian on valinnut varmimman keinon sydämensä murtumista ehkäistäkseen. Hänellä on seuralainen — naisseuralainen — rakastajatar — luullakseni jonkun näyttelijän vaimo tai sisar — siellä Mervynin kopissa, jonne minä hänet erinäisistä syistä sijoitin.»
»Rakastajatar! — tarkoitatko että oikea lemmityinen?»
»Oikea niin, armollinen herra; kuka nainen sitä nyt muutoin viipyisi tuntikaupalla jonkun nuoren miehen huoneessa?»
»Totta tosiaan, jos aika ja tilaisuus olisi soveliaampi, tulisi siitä hauska juttu kerrottavaksi», sanoi Leicester. »Minä olen aina epäillyt niitä lukuhulluja, tekopyhiä, näkösiveellisiä oppineita. Hyvä — herra Tressilian menettelee hieman liian omavaltaisesti talossani — jos minä jätän nyt asian silleen, niin saa hän kiittää siitä erinäisiä muistoja. Minä en tahtoisi tehdä hänelle pahaa muutoin kuin aivan väkipakosta. Pidä häntä kuitenkin silmällä, Varney.»
»Senpä takia minä hänet Mervynin torniin majoitinkin», sanoi Varney, »missä hän on sangen valppaan, vaan myöskin, ikävä kyllä, sangen väkeviin menevän palvelijani Mikael Lambournen valvonnan alaisena; luullakseni olen puhunut siitä miehestä joskus Teidän Majesteetillenne.»