Kun sitten vähän jälkeenpäin tuo pieni huone yhtäkkiä kirkastui mahtavan ilotulituksen loimosta ja kun säkenöivät pallot risteilivät ylhäällä omille toimilleen kiirehtiväin tulenhenkien tavoin tai salamanterien, jotka leiskuvat hurjassa hypyssä ilman hengetärten alueilla, tuntui kreivittärestä alussa, kuin olisi jokainen sähikäinen ammahtanut taivasta kohti aivan hänen silmiensä editse ja siroitellut säkeniänsä ja liekkejänsä niin lähelle, että ne olivat häntä polttavinaan. Mutta hän taisteli näitä mielikuvituksensa luomia kauhutunnelmia vastaan ja pakottautui nousemaan, menemään akkunalle ja katselemaan näkyä, joka joskus muulloin olisi ollut hänestä sekä hurmaava että peloittava. Linnan jykevien tornien ympärillä suihki tulilentureita valtavina kiehkuroina, tai kääri niiden huiput huntuunsa kalpea savu. Järvi hehkui kuin sulatettu rauta, ja useat tulikuulat, joiden rakennetta silloin pidettiin hyvin ihmeellisenä, mutta jotka nyt ovat aivan tavallisia ja jotka eivät sammuneet tässä niiden luonteelle niin vastakkaisessa alku-aineessakaan, sukelsivat ja nousivat näkyviin, sähisivät ja paukkuivat ja purskuttivat tulta kuin palavan järven pinnalla temmeltävät lumotut lohikäärmeet.
Amynkin tempasi hetkiseksi mukaansa tämä hänelle niin outo näytelmä: »Minä olisin luullut tätä taikavoimien toimittamaksi», ajatteli hän, »ellei se Tressilian-parka olisi opettanut minua näkemään tällaisia laitoksia oikeassa valossa. Suuri Jumala! Onhan tämä turha tulenloimotus ehkä aivan minun onnentoivoni kaltainen! — Minäkin olen ehkä vain yksinäinen kipinä, jonka pian nielee kitaansa ympäröivä pimeys, — heikko hehkupallo, joka ponnahtaa vain lyhyeksi hetkeksi ilmaan, sitten sitä syvemmälle pudotakseen! Oi Leicester! onko kaiken jälkeen — kaiken sen jälkeen, mitä Sinä olet sanonut — mitä vannonut — että muka Amy oli Sinun rakkautesi, Sinun elämäsi, onko sittenkin mahdollista, että Sinä olet se taikuri, jonka nyökkäyksestä kaikki nämä ihmeet ilmestyvät, ja Amy vain niiden hyljätty, ehkäpä vapautensa menettänyt katselija?»
Jatkuva, hellittämätön, keskeytymätön, niin monelta eri taholta ja niin vaihtelevista etäisyyksistä kuuluva soitanto, joka kaikui niin iloisena ja voimakkaana, kuin olisi ei vain Kenilworthin linna, vaan myös koko läheinen tienoo yht'äkkiä muuttunut jonkun suuren kansallisen juhlan riemuitsevaksi näyttämöksi, tunki noita samoja raskaita ajatuksia yhä syvemmälle hänen sydämeensä, muutamien sävelten sulaessa etäisiksi, häipyviksi värähdyksiksi ikäänkuin hänen surujaan säälien ja toisten taas räjähtäessä pauhaamaan aivan hänen lähellään koko hillittömän ilomielen ylpeydellä, ikäänkuin hänen kurjuuttaan pilkaten. »Nämä soinnut», mietti hän, »kuuluvat minulle — minulle, koska ne kuuluvat hänelle; mutta minä en voi sanoa niille: Lakatkaa, tämä hurja melu ei minua miellytä! — ei, halvimmankin tanssiin yhtyvän talonpojan ääni vaikuttaa enemmän soiton laatuun ja sävyyn kuin sen onnettoman naisen, jonka valtijatarkäskyä täällä pitäisi kaikkien totella!»
Vähitellen vaikeni juhlahälinä, ja kreivitär poistui akkunasta, missä hän oli istunut sitä kuuntelemassa. Yö oli tullut, mutta kuu valoi paistettaan huoneeseen, niin että Amy näki ryhtyä siihen varovaisuustoimenpiteeseen, jonka hän katsoi välttämättömäksi. Hän toivoi Leicesterin tulevan huoneeseensa heti kun melu linnassa olisi lakannut; mutta mahdollista oli myös, että joku sivullinen tunkeutuisi häntä häiritsemään. Hän ei luottanut enään avaimeen sen jälkeen kun Tressilian oli päässyt sisään niin helposti, vaikka ovi oli lukittu sisäpuolelta; vaan kaikki lisävarmuus, minkä hän saattoi keksiä, oli työntää pöytä oven eteen, niin että häntä kolina varoittaisi, jos joku yrittäisi huoneeseen. Suoritettuaan tämän varovaisuuden vaatiman työn, oikaisihe onneton kreivitär vuoteelleen, odotti odottamistaan tuskallisessa levottomuudessa ja luki tunnit aina kello yhteen asti yöllä, kunnes menehtynyt luonto voitti rakkauden, surun, pelon, jopa epävarmuudenkin, ja hän nukahti.
Niin, hän nukahti. Paaluunsa köytetty indiaani nukkuu kidutusten väli-ajoilla; ja samaten tylsyttävät ankarat sielun kärsimykset liian kauvan kestettyään poloisen ihmisen tunteet niin, että välttämättä seuraa jonkunlainen turtunut horrostila, ennenkuin tuskat uudelleen alkavat.
Kreivitär nukkui useita tunteja ja uneksi olevansa vanhassa Cumnorin kartanossa ja kuulostelevansa sitä hiljaista vihellystä, jolla Leicester usein salaisilla käynneillään tapasi ilmaista odottamattoman tulonsa linnan pihaan. Mutta nyt oli hän vihellyksen asemasta kuulevinaan sen omituisen sävelen, jota hänen isänsä aina puhalsi hirven kaaduttua ja jota metsästäjät nimittivät surmantoitotukseksi. Hän oli rientävinään pihanpuoleiseen akkunaan ja näkevinään koko pihan täynnä surupukuisia ihmisiä. Vanha kappalainen oli lukevinaan ruumiinsiunausta. Kääriytyneenä muinaisaikaisen airueen outoon pukuun oli Mumblazen pitelevinään tavanmukaisin pääkalloin, ristikkäisin sääriluin ja tuntilasein koristettua vaakunakilpeä, johon kuvatusta asevarustuksesta hän oli eroittavinaan vain sen, että sen yläpuolella oli kreivillinen kruunu. Ukko oli katsahtavinaan häneen kaameasti hymyillen ja sanovinaan: »Amy, eivätkö kuviot ole oikeilla paikoillaan?» Juuri Mumblazenin puhuessa puhalsivat torvet jälleen hänen korviinsa sitä äskeistä surumielistä, mutta hurjaa surmantoitotusta eli kuolemansäveltä, ja hän heräsi.
Kreivitär heräsi todelliseen torventoitotukseen tai oikeammin sanoen useiden torvien yhdistettyyn räikkinään, joka ei nyt soinut surmansäveltä, vaan riemukasta heräystä, ilmoittaakseen Kenilworthin linnan vieraille, että päivän huvitusten oli määrä alkaa komealla hirvenmetsästyksellä läheisessä puistossa. Amy hypähti vuoteeltaan, kuunteli toitotusta, näki kesä-aamun auringon ensi säteiden jo pilkoittavan huoneeseen ristikko-akkunan läpi ja muisti vasta pyörryttävän tuskan raatelemana, missä ja millaisessa asemassa hän oli.
»Hän ei ajattele minua», mietti hän — »hän ei tule minua katsomaan! Hänellä kun on kuningatar vieraana, niin mitä välittää hän siitä, missä hänen suunnattoman linnansa loukossa minunlaiseni kurja olento kituu epätoivoa lähenevän levottomuuden vallassa!» — Äkkiä kuului ovelta rapinaa, ikäänkuin olisi joku koettanut sitä hiljaa avata, ja hänen rintansa täytti kuvailematon riemun ja pelon sekainen tunne; rientäen työntämään tieltä esteen, jonka hän oli oven eteen laahannut ja avaamaan lukon, osasi hän sentään varovasti kysyä: »Sinäkö siellä olet, rakkaani?»
»Minä, kreivittäreni», kuului kuiske vastaukseksi.
Hän tempasi oven auki ja huudahtaen: »Leicester!» löi hän kätensä ulkopuolella seisovan, viittaansa kääriytyneen miehen kaulaan.