»Ei sentään — ei sentään aivan Leicester», virkkoi Mikael Lambourne, sillä hän siellä oli, vastaten kiihkeästi hyväilyyn — »ei aivan Leicester, rakastettavin ja rakastavin herttuattareni, mutta yhtä reipas mies siltä.»
Voimainponnistuksella, johon hän olisi muulloin ollut mielestään kykenemätön, vapautui kreivitär tuon juopuneen irstailijan saastaisesta ja saastuttavasta syleilystä ja peräytyi keskelle huonetta, mihin epätoivo rohkaisi hänet pysähtymään.
Kun Lambourne sisään astuessaan veti viitan liepeen kasvoiltaan, tunsi kreivitär Varneyn inhoittavan palvelijan, viimeisen ihmisen, hänen vihattua isäntäänsä lukuunottamatta, jonka hän olisi suonut löytävän hänen piilopaikkansa. Mutta hän oli vielä tarkasti matkapukunsa peitossa, ja kun Lambourne oli tuskin häntä nähnyt Cumnorin kartanossa, toivoi hän, ett'ei tämä tuntisi häntä niin hyvin kuin hän tunsi hänet, koska Janet oli usein osoitellut häntä hänen kävellessään pihalla ja kertonut hänen roistomaisuudestaan. Kreivitär olisi voinut vieläkin enemmän luottaa valepukuunsa, jos hänen kokemuksensa olisi kyennyt sanomaan hänelle Lambournen olevan vahvasti humalassa; mutta se havainto olisi tuskin ollut omiansa rauhoittamaan häntä sen vaaran suhteen, joka saattoi uhata häntä sellaisen henkilön puolelta sinä aikana, siinä paikassa ja niissä oloissa.
Lambourne rämäytti oven kiinni jäljestään, laski kätensä ristiin rinnalleen, ikäänkuin pilkatakseen sitä epätoivoista asentoa, johon Amy oli vaipunut, ja jatkoi: »Kuuleppas, Sinä ihana Callipolis — eli rakastettava rääsykreivitär — eli jumalainen pimeän sopen herttuatar — jos Sinä näet noin paljon vaivaa kyyristelläksesi kuin pyydystetty lintu, jotta sitä olisi sitten hauskempi peloitella, niin säästäppä itseltäsi se homma. Minä pidin paljon Sinun ensimäisestä suorasukaisesta käytöksestäsi — mutta tästä yhtä vähän» — (hän käveli askeleen eteenpäin ja horjahti) — »yhtä vähän kuin — tuollaisesta epätasaisesta lattiasta kuin tämäkin, missä kunnon mies taittaa niskansa, ellei kävele niin suorana kuin ilveniekka köydellään.»
»Takaisin!» huusi kreivitär; »älä lähene minua, henkesi uhalla!»
»Henkeni uhalla! — ja takaisin! — Mitäs tämä nyt on, hyvä rouva? —
Pitäisikö Teille olla vielä parempi mies kuin kunnon Mikko Lambourne?
Minä olen ollut Amerikassa, neitsykäiseni, siellä, missä kulta kasvaa,
ja minä olen tuonut sitä sieltä sellaisen kuorman —»
»Hyvä ystävä», virkkoi kreivitär, julmasti peljäten roiston päättäväistä ja rohkeata lähentelemistä, »minä pyydän Sinua lähtemään pois ja jättämään minut yksin.»
»Lähden, lähdenhän minä, kaunokaiseni, sitten kun olemme kyllästyneet toistemme seuraan — mutta en rahtuakaan aikaisemmin.» — Ja hän tarttui kreivittären käsivarteen, ja tuo onneton, kun ei enää muutakaan voinut, kirkui kirkumistaan. »No rääky nyt siinä vain, jos Sinua haluttaa», puheli Lambourne hellittämättä otettaan; »minä olen kuullut meren rajuimmillaan pauhaavan, enkä minä välitä ulvovasta akasta enempää kuin naukuvasta kissasta. — Saakeli soikoon! — Minä olen kuullut niiden parkuvan viisinkymmenin, sadoinkin yht'aikaa, kun kaupunkeja väkirynnäköllä valloitettiin.»
Kreivittären kiljuminen oli kuitenkin tuonut hänelle odottamatonta apua: Laurentius Tapuli, joka oli kuullut hänen huutonsa huoneeseensa alakertaan, astui sisään ajoissa pelastaakseen hänet ilmitulosta tai vieläkin julmemmasta pahoinpitelystä. Laurentius oli päissään hänkin edellisen yön juomingeista; mutta onneksi oli hänen humalansa toisenluontoista kuin Lambournen.
»Mitä pirun meteliä täällä tornissa pidetään?» karjaisi hän. —
»Kuinka! mies ja nainen samassa kopissa? se on vastoin sääntöjä.
Säädyllisyyttä minä vaadin huoneenhallitukseeni, kautta
kahleitakantavan Pyhän Pietarin!»