»Painu heti paikalla rappuja alas, Sinä juopunut elukka», vastasi Lambourne; »etkö Sinä näe, että tämä nainen ja minä haluamme olla kahdenkesken?»
»Hyvä herra, kunnioitettava herra!» rukoili kreivitär vanginvartijaa, »pelastakaa minut hänen käsistään, Jumalan laupeuden nimessä!»
»Hän puhuu kauniisti», virkkoi vanginvartija, »ja minä rupean hänen puolelleen. Minä rakastan vankejani; ja on niitä minun avainteni takana ollutkin niin hyviä vankeja kuin ikinä Newgatessa tai minkä piirikunnan tyrmässä tahansa. Ja koska hän on yksi minun karitsoitani, kuten minun on tapana sanoa, niin ei kukaan saa tehdä hänelle pahaa karsinassaan. Kas niin, päästä heti irti se nainen, tai minä halkaisen kallosi avaimillani.»
»Minä teen sitä ennen verimakkaraa Sinun palleastasi», vastasi Lambourne, tavoitellen vasemmalla kädellään tikaria, mutta pidellen yhä kreivitärtä oikeallaan. — »Pidä siis varasi, Sinä vanha kamelikurki, jonka koko elämä on ruostuneessa avainkimpussa!»
Laurentius tarrasi Mikaelin käteen ja esti häntä vetämästä tikariansa; ja Lambournen taistellessa ja riuhtoessa hänen kanssaan, ponnisti kreivitärkin puolellaan kaikki voimansa ja temmaten kätensä hansikkaasta, josta roisto häntä yhä piteli, hän pääsi vapaaksi, pakeni huoneesta ja juoksi rappuja alas, samassa kuullen tappelijain kaatua jysähtävän lattialle, mikä vielä lisäsi hänen kauhuansa. Ulommainen rautaportti ei estänyt hänen kulkuansa, koska se oli avattu Lambournea varten, niin että hän pääsi onnellisesti portaat alas ja kiiruhti niin nopeasti kuin saattoi huvikentälle, joka hänen hätäiselle tähystelylleen näyttäytyi varmimmaksi pakosuunnaksi.
Sillä välin pyöriskelivät Laurentius ja Lambourne lattialla, lujasti toisiinsa takertuneina. Onneksi ei voinut kumpainenkaan vetää tikariansa; mutta Laurentius sai mäjäytetyksi Mikaelia raskailla avaimillaan keskelle naamaa, ja Mikael puolestaan puristi vanginvartijaa niin lujasti kurkusta, että veri purskahti suusta ja sieraimista, niin että he olivat molemmat verisiä ja siivottomia katseltavia, kun muuan linnan palvelija kahakan melskeen kuultuaan astui huoneeseen ja sai suurella vaivalla tappelijat eroitetuiksi toisistaan.
»Vieköön teidät piru molemmat», sanoi armelias rauhanrakentaja, »ja erittäinkin Teidät, herra Lambourne! Mitä saakelia te siinä lattialla kieriskelette ja tappelette kuin kaksi äkäistä rakkia teurastushuoneen nurkassa?»
Lambourne nousi jaloilleen ja ärjäisi, jonkun verran selvinneenä kolmannen henkilön väliintulosta, tavallista röyhkeätä julkeuttaan hieman peitellen: »Me tappelimme nartusta, ettäs sen tiedät.»
»Nartusta! Missä se on?» kysyi palvelija.
»Tiehensä kai juoksi», vastasi Lambourne ympärilleen katsellen, »ellei Laurentius niellyt sitä luineen ja lihoineen. Tuo hänen saastainen mahanrötkönsä ahmii yhtä paljon vainottuja vaimonpuolia ja onnettomia orpoja kuin ikinä mikään jättiläinen kuningas Arturin taruissa: ne ovat hänen himoruokaansa; hän korjaa ne kitaansa ruumiineen, sieluineen, kaikkineen.»