»Kas nyt, kas nyt sitä sisua!» puhuskeli Laurentius, väännältäen suunnatonta, kömpelöä ruhoaan lattialta; »mutta on sitä ollut parempiakin miehiä kuin Sinä, herra Mikael Lambourne, peukaloni ja etusormeni pienen pyörähdyksen takana; ja vielä minä Sinunkin perääsi oveni suljen, ennen kuin tästä leikki lakkaa. Naamasi hävyttömyys ei voi ijät päivät pelastaa sääriluitasi raudan puristuksesta eikä tuota ruokotonta janoista kurkkuasi hamppuköydestä.» — Tuskin olivat nämä sanat päässeet hänen huuliltaan, kun Lambourne rynkäsi uudelleen hänen kimppuunsa. »Ei, antakaa nyt olla jo», pauhasi rauhanrakentaja, »tai minä kutsun tänne sellaisen miehen, joka taltuttaa teidät molemmat: Varneyn — ritari Rikhardin, tarkoitan — hän on jo jalkeilla, sen takaan — minä näin hänen juuri käyvän tuon pihan poikki.»
»Näitkö, saatana olkoon!» pelästyi Lambourne, käyden käsiksi huoneessa oleviin pesuvehkeisiin: »Ei, mutta tee sitten tehtäväsi, alku-aine — luulinpa jo saaneeni Sinusta kyllikseni eilen illalla Orionina uida rähmästäessäni kuin korkki kuohuvan oluthaarikan pinnalla.»
Näin puhein ryhtyi hän siivoamaan kasvoistaan ja käsistään tappelun jälkiä ja laittamaan ulko-asuaan edes jonkunlaiseen kuntoon.
»Mitä Sinä sille teit?» kysyi palvelija hiljaa vanginvartijalta; »sen naamatauluhan on vallan jumalattomasti turvoksissa.»
»Minä vain painoin siihen virkahuoneeni avaimen leiman — liian hyvä merkki muuten hänen hirtehisnaamalleen. Ei kukaan saa rääkätä eikä loukata minun vankejani; ne ovat minun jalokiviäni ja minä suljen ne siis varmoihin laatikoihin. — Kas niin, kaunis tyttöseni, heitähän nyt jo uikutuksesi. — Ei, mutta varmasti täällä oli nainen!»
»Luulenpa, että te olette kaikki hulluja tänä aamuna», sanoi palvelija; »minä en nähnyt täällä en naista enkä oikeastaan miestäkään — vain kaksi lattialla kierittelevää petoa.»
»Ei, sitten olen minä hukassa», päivitteli vartija; »vankila on siis murrettu, se on selvä. Kenilworthin vankila on murrettu», jatkoi hän surkeasti valittaen, »vahvin vankila tästä Walesin rajoille — niin, ja kuitenkin on siinä talossa nukkunut ritareja ja kreivejä ja kuninkaita yhtä turvallisesti kuin Lontoon Towerissa. Se on nyt murrettu, vangit paenneet ja vanginvartija on suuressa vaarassa saada nuoran kaulaansa!»
Sitten laskeutui hän omaan luolaansa jatkamaan voivotteluansa tai nukkumaan itsensä selväksi. Lambourne ja palvelija seurasivat heti hänen jäljissään, ja hyvinpä siinä tekivätkin, sillä vartija oli pelkästä tottumuksesta sulkemaisillaan rappukäytävän rautaisen portin; ja elleivät he olisi ennättäneet sitä estämään, olisivat he saaneet kauniisti jäädä samaan tornihuoneeseen, josta kreivitär oli juuri paennut.
Tämä onneton nainen piiloittautui vapaaksi päästyään huvikentälle, kuten olemme jo maininneetkin. Hän oli nähnyt tämän komeasti koristellun paikan Mervynin tornin akkunasta; ja pakomatkalla johtui hänen mieleensä, että hän sen puiden, lehtimajojen, suihkulähteiden, patsaiden ja luolien joukosta löytäisi jonkun salaisen sopen, missä hän voisi olla piilossa siksi kunnes hän uskaltaisi kääntyä jonkun hyväsydämisen ihmisen puoleen, jolle hän saattaisi kertoa hädänalaisesta tilastaan niin paljon kuin rohkenisi ja jonka avulla hän voisi pyytää puhutella puolisoansa.
»Jos tapaisin oppaani», ajatteli hän, »saisin tietää, onko hän jättänyt kirjeeni. Ja vaikkapa näkisin Tressilianinkin, niin parempi minun olisi vihastuttaa Dudley paljastamalla koko kurja asemani hänelle, joka on rehellisyys itse, kuin joutua jälleen tämän vallattoman ja sekasortoisen linnan julkean palvelijakunnan solvaistavaksi. Minä en mene enää suljettuihin huoneisiin, minä odotan, minä tähystelen — niin monien ihmisolentojen joukosta täytyy löytyä joku lempeä sydän, joka voi ymmärtää ja sääliä minun kärsimyksiäni.»