Ja moni joukkue kulkikin tosiaan huvikentän poikki. Mutta heitä oli aina neljä, viisi ilakoivaa ihmistä yhdessä, jotka nauroivat ja elämöivät oman riemunsa runsautta ja oman sydämensä onnea.
Valitsemassaan piilopaikassa saattoikin hän hyvin helposti välttää kaikkea huomiota. Hänen tarvitsi vain peräytyä luolan syvimpään loukkoon, joka oli varustettu kaikenlaisilla luontoa itseään jäljittelevillä koristuksilla ja sammalpenkeillä ja jonka perällä suihkulähde lorisi, ja hän saattoi helposti joko pysyä siellä piilossa tai mielensä mukaan näyttäytyä jollekin yksinäiselle vaeltajalle, jonka uteliaisuus saattoi houkutella tänne haaveellisen yksinäisyyden helmaan. Sellaista tilaisuutta odotellessaan katsahti hän kirkkaaseen altaaseen, jonka pinnan hiljaa lirittelevä suihkulähde salli pysyä kirkkaana kuin kuvastimen, ja pelästyi omaa ulkomuotoaan ja epäili samalla, niin oudonnäköiseksi ja rumaksi teki hänet valepuku mielestään, uskaltaisiko kukaan nainen (ja juuri säälistä omaa sukupuoltaan kohtaan toivoi hän parhaiten myötätuntoa herättävänsä) ryhtyä puheisiin niin epäilyttävän olennon kanssa. Ajatellen näin naisena, jolle ulko-asu ei missäänkään tilaisuudessa ole vähäpätöinen asia, ja kaunottarena, joka luotti hieman omien sulojensa voimaan, riisui hän matkaviittansa ja väljän hilkkansa, mutta asetti ne kuitenkin niin lähelle, että hän ennättäisi pukea ne jälleen ylleen nopeammin kuin saattoi ehtiä luolan suulta sen perälle, jos Varneyn tai Lambournen tulo tekisi valepuvun välttämättömäksi. Näiden päällysvaatteiden alla oli hänellä hieman teatterimainen, sille luulotellulle henkilölle soveltuva puku, jota hänen muka piti esittämän jossakin näytelmässä. Wayland oli asian järjestänyt siten heidän toisena matkapäivänään, saatuaan edellisenä päivänä kokea, mitä hyötyä sellaisena henkilönä kulkemisesta saattoi olla. Amy suoritti pienen aamusiivouksen niin joutuin kuin mahdollista, altaan toimiessa sekä pesu-astiana että kuvastimena; sitten otti hän käteensä pienen jalokivilippaansa siltä varalta, että sen sisältämät kalleudet voisivat esiintyä välittäjinä, vetäytyi luolan pimeimpään, kaukaisimpaan soppeen, istuutui sammalpenkille ja alkoi odottaa, lähettäisikö sallimus hänelle jonkun pelastumismahdollisuuden tai jonkun hyväsydämisen suojelijan.
XVI Luku.
Sä pyyn näitkö värisevän
Liki liidellessä haukan,
Oksain suojaan kyyristyvän
Aran, neuvottoman raukan.
Prior.
Sinä muistettavana aamuna tapahtui, että ruhtinatar, jota varten kaikki nämä huvitukset olivat järjestetyt, Englannin neitseellinen kuningatar itse, oli varhaisimpia metsästäjättäristä, jotka ilmestyivät huoneistaan täydessä kunnossa, erän ajoon lähteäkseen. En tiedä, sattumaltako niin kävi vaiko osoittaakseen hienotunteista kohteliaisuutta hallitsijattarelle, joka oli hänelle aina ollut niin suosiollinen, se vain on varmaa, että tuskin oli Elisabet poistunut askeleen verran huoneensa kynnykseltä, kun Leicester jo oli hänen sivullansa ehdottamassa, että hän suvaitsisi metsästysretken viimeisiä valmisteluja suoritettaessa lähteä katsastamaan huvikenttää ja puutarhoja, jotka se yhdisti linnan pihaan.
Heidän kävellessään tälle uudelle ihanain näkyjen näyttämölle tarjosi kreivin käsivarsi hallitsijattarelle tarpeellista tilapäistä apua siinä, missä porrasjaksot, jotka olivat silloin hyvin suosittuja puutarhakoristuksia, veivät pengermältä pengermälle ja kukkalavalta toiselle. Mukana seuraavat hovinaiset, joilla oli kylliksi varovaista viisautta tai jotka ehkä ystävällisesti halusivat näyttää sitä heillä olevan, eivät katsoneet velvollisuutensa kuningatarta kohtaan — vaikkeivät he kadottaneetkaan häntä koskaan näkyvistään, — vaativan heitä käymään aivan lähellä ja ottamaan osaa kuningattaren ja kreivin keskusteluun, ja ehkäpä sitä häiritsemään, sillä olihan kreivi sekä Elisabetin isäntä että hänen luotettu, kunnioitettu ja suosittu palvelijansa. He tyytyivät siis vain ihailemaan tätä kaunista ylhäistä paria, jonka juhlavaatteet oli nyt vaihdettu melkein yhtä komeihin metsästyspukuihin.
Elisabetin metsästyspuku, joka oli vaaleansinistä silkkiä ja hopeapunoksin ja kurepauloin koristettu, lähenteli muodoltaan muinaisten amatsonien pukua ja sopi sentähden erinomaisen hyvin sekä hänen pituuteensa että hänen piirteittensä arvokkuuteen, sillä tietoisuus asemastaan ja pitkä-aikainen käskemiseen tottumus olivat kehittäneet hänen kasvonsa melkein liian miehekkäiksi, jotta ne olisivat voineet esiintyä parhaaksi edukseen tavallisessa naisvaatetuksessa.
Leicesterin metsästyspuku oli lincolninvihreätä kangasta, runsaasti kullalla kirjaeltu, ja komeasta vyöstä riippui torvi ja väkipuukko miekan asemasta; tämäkin puku vaatetti häntä erinomaisesti, kuten hänen muutkin joko sitten hovi- tai sota-pukunsa. Sillä niin täydellinen oli hän kaikilta ruumiinsa ja kasvojensa muodoilta, että hän näytti aina esiintyvän parhaimpanaan juuri siinä tehtävässä ja puvussa, jota hän kulloinkin toimitti tai kantoi.
Elisabetin ja suosikki-kreivin keskustelusta ei meille ole säilynyt yksityiskohtaisempia tietoja. Mutta ne, jotka katselivat heitä matkan päästä (ja hovimiesten ja hovinaisten silmät ovat sangen tarkat), väittivät, ettei vielä milloinkaan ennen ollut Elisabetin liikkeiden ja eleiden arvokkuus niin selvästi sulanut neuvottomuuden ja hellyyden sävyksi. Hänen askeleensa eivät olleet ainoastaan hitaita, vaan epätasaisiakin, mikä oli aivan outoa hänen käyntitavalleen; hänen katseensa näytti olevan luotu maahan ja ilmaisevan arkaa yrittelyä poistua saattajansa seurasta, mikä ulkonainen ilme osoittaa usein naisissa, jos heidän sydäntään lähemmin tutkitaan, täsmälleen vastakkaista halua. Rutlandin herttuatar, joka uskalsi lähimmäksi, väitti eroittaneensa kyyneleen Elisabetin silmäkulmassa ja hehkuvan punan hänen poskillaan ja lisäsi: »Hän painoi silmänsä maahan väistääkseen minun katsettani, hän, joka tavallisissa oloissa katseellaan lannistaisi leijonan.» Mihin johtopäätöksiin nämä havainnot veivät, on itsestään selvää; eivätkä ne ehkä niin aivan perättömiä olleetkaan. Kahden eri sukupuoliin kuuluvan henkilön salainen keskustelu määrää usein heidän kohtalonsa ja antaa sille ehkä aivan toisenlaisen käänteen kuin he olivat odottaneetkaan. Mielistelyä sekaantuu keskusteluun, hellyyttä ja intohimoa sekaantuu vähitellen mielistelyyn. Aatelismiehet ja paimenpojat sanovat sellaisena viekoittelevana hetkenä enemmän kuin aikoivatkaan; ja kuningattaret ja maalaistytöt kuuntelevat kauvemmin kuin heidän tulisikaan.