Hevoset hirnuivat sillävälin ja pureskelivat kärsimättöminä kuolaimiaan linnan ulkopihalla; koirat ulvoivat kahleissaan, ja vartijat ja ratsastavat ja jalkaisin astuvat metsämiehet valittelivat kasteen haihtumista, koska siten vainu tuli vaikeammaksi. Mutta Leicesterillä oli nyt toisenlainen otus kierroksessa, tai puhuaksemme oikeudenmukaisemmin häntä kohtaan, hän oli joutunut erän ajoon tietämättään, tuumimattaan, uljaan metsänkävijän tavoin, joka seuraa tiellensä sattunutta haukkua, vei se sitten minne tahansa. Kuningatar, loistavan kaunis nainen, Englannin ylpeys, Ranskan ja Hollannin toivo ja Espanjan kauhistus, oli nähtävästi kuunnellut tavallista suosiollisemmin sitä tunteilevaa mielistelyä, josta hän ainakin piti niin paljon; ja kreivi oli, ehkä turhamaisuuksissaan, ehkä kunnianhimossaan, tai ehkä molempain viehättämänä lisännyt puheisiinsa yhä enemmän ja enemmän sitä huumaavaa ainetta, niin että hänen ahdistelunsa lopulta muuttui suoraksi lemmenhaasteluksi.
»Ei, Dudley», virkkoi Elisabet, vaikkakin vapisevin, katkonaisin sanoin — »ei, minun täytyy pysyä kansani äitinä. Muut siteet, jotka tekevät alhaissäätyisemmän neidon onnelliseksi, ovat kielletyt hänen hallitsijattareltaan. — Ei, Leicester, älkää puhuko siitä enää. — Jos minä olisin kuin muut ja saisin vapaasti etsiä onneani — silloin kylläkin — mutta nyt ei se käy päinsä — ei käy päinsä. — Siirtäkää metsästysretki — siirtäkää se puoleksi tunniksi — ja jättäkää minut, herra kreivi.»
»Kuinka, jättääkö Teidät, armollinen Valtijatar!» huudahti Leicester.
— »Hulluuteni on siis Teitä loukannut?»
»Ei, Leicester, ei niin!» vastasi kuningatar hätäisesti; »mutta se on hulluutta, eikä sitä saa enää toistaa. Menkää — mutta älkää poistuko täältä kauvaksi — älkääkä päästäkö tänne ketään yksinäisyyttäni häiritsemään.»
Hänen näin puhuttuaan kumarsi Dudley syvään ja poistui hitaasti ja murheellisen näköisenä. Kuningatar jäi katselemaan hänen jälkeensä ja mumisi itsekseen: — »Olisipa se mahdollista — olisipa se vain mahdollista! — mutta ei — ei — Elisabetin täytyy olla vain Englannin puoliso ja äiti.»
Samassa kuului askeleita, ja tulijaa välttääkseen kääntyi kuningatar luolaan, missä hänen onneton, mutta liiankin menestyksellinen kilpailijattarensa oli piilossa.
Vaikka Englannin Elisabetin mieltä olikin jonkun verran järkyttänyt se kuohuttava keskustelu, jonka hän juuri oli lopettanut, oli se kuitenkin luonnostaan niin luja ja päättäväinen, että se pian asettui entiselleen. Se oli aivan noiden vanhojen keltiläisten kiikkukiviksi sanottujen muistomerkkien kaltainen. Pieneksi poikaseksi kuvatun Cupidonkin sormi sai hänen tunteensa liikkeelle, mutta Herkuleenkaan voima ei olisi saanut niitä tasapainostaan. Hänen edetessään hitaasti luolan perimmäisintä sopukkaa kohti, olivat hänen kasvonsa, ennenkuin hän oli kulkenut puoltakaan matkasta, muuttuneet jälleen arvokkaan näköisiksi ja hänen katseensa käskeväksi.
Siinä hetkessä huomasi kuningatar naisolennon seisovan erään alabasteripylvään vieressä tai oikeammin osaksi takana; tämän pylvään juurelta kumpusi kirkas suihkulähde, joka täytti tämän hämärän luolan äärimäisen perukan. Klassillisesti sivistynyt Elisabet muisti kohta Numan ja Egerian tarinan, eikä hän epäillyt lainkaan jonkun italialaisen kuvanveistäjän siinä tahtoneen esittää vedenneitoa, joka muinoin saneli Roomalle lakeja. Lähetessäänkin oli hän yhä kahden vaiheilla, oliko hänen edessään kuvapatsas vaiko elävä ihmisolento. Onneton Amy seisoi tosiaankin paikallaan aivan liikahtamatonna, haluten ilmaista tilansa oman sukupuolensa jäsenelle, mutta taas toisaalta kainostellen sitä komeata, ylhäistä naista, joka astui häntä kohti ja jonka hänen pelkonsa heti ilmaisi siksi henkilöksi, mikä hän todellisuudessa olikin, vaikkeivät hänen silmänsä olleet häntä koskaan nähneetkään. Amy oli noussut sammalpenkiltään aikoen puhutella tätä yksinään, ja, kuten hän aluksi luuli, niin sopivaan aikaan luolaan tullutta rouvaa. Mutta kun hän muisti, kuinka levottomana Leicester halusi estää kuningatarta saamasta pienintäkään vihiä heidän avioliitostaan, ja kun hän tuli yhä enemmän ja enemmän vakuutetuksi siitä, että henkilö, joka nyt läheni häntä, oli Elisabet itse, seisoi hän siinä toinen jalka toisen edellä, hänen kätensä ja päänsä eivät hievahtaneetkaan ja hänen poskensa oli yhtä kalpea kuin alabasteripylväs, johon hän nojasi. Hänen pukunsa, joka näkyi vain epäselvästi tässä hämärässä valossa, oli vaaleata merenviheriää silkkiä ja muistutti jonkun verran kreikkalaisen vedenneidon vaatetusta, koska sellaista muinaisaikaista valepukua oli pidetty varmimpana niin suureen näyttelijäin ja juhlijain joukkoon, niin että kuningattaren epäluulo, ettei hän muka ollutkaan mikään elävä olento, sai tosiaankin voimakasta tukea ympäristöstä, hänen verettömistä poskistaan ja hänen tuijottavasta katseestaan.
Elisabet ei vielä muutamien askelten päähänkään ehdittyään tiennyt, katseliko hän tosiaankin niin taitavasti muovaeltua kuvapatsasta, ettei sitä siinä heikossa valossa voinut lainkaan eroittaa todellisuudesta. Hän pysähtyi sentähden ja kiinnitti tuohon omituiseen esineeseen ruhtinaallisen katseensa niin terävästi, että Amyn liikahtamattomaksi sitonut hämmästys alkoi väistyä pelon tieltä ja että hän hitaasti loi silmänsä maahan ja laski päänsä riipuksiin hallitsijattaren tiukan katseen masentamana. Mutta paitsi tätä hidasta ja syvää pään kumartumista pysyi hän muutoin aivan värähtämättä entisessä äänettömässä asennossaan.
Hänen puvustaan ja lippaasta, jota hän yhä vaistomaisesti piteli kädessään, teki Elisabet sen luonnollisen johtopäätöksen, että tuo kaunis, vaikka mykkä olento hänen edessään oli varmaankin niiden lukuisain näytelmäkappaleiden ja muiden juhla-esitysten suorittajia, joita oli asetettu mitä erilaisimpiin paikkoihin yllättämään häntä kunnianosoituksillaan, ja että tuo tyttöparka oli hänet nähtyään säikähtänyt pahanpäiväisesti ja joko unohtanut osansa tai menettänyt rohkeutensa esittää sitä. Oli luonnollista ja armeliasta hieman rohkaista häntä; ja Elisabet virkkoikin siis alentuvan lempeästi: — »No, kuinka nyt, tämän ihanan luolan ihana impi — ovatko Sinut lumonneet ja mykäksi mananneet sen ilkeän taikurin loitsut, jota ihmiset Peloksi nimittävät? — Me olemme hänen verivihollisiaan, tyttö, ja me voimme rikkoa hänen lumonsa. Puhu, me käskemme.»