Niin sanoen kavalieri vetäytyi omaan huoneeseensa. Eversti Everard riisui yltänsä raskaimmat tamineet, laskeusi makuulle housuissaan ja ihokkaassaan ja tyynty lepoon.
Hänet havahdutti verkkainen ja juhlallinen soitto, joka kuoleutui ikäänkuin etäisyyteen. Hän kavahti hapuilemaan aseitaan, jotka tapasi viereltään. Tilapäinen vuode oli uutimeton, joten hän saattoi vaivatta silmäillä ympärilleen; mutta kun tulisijaan oli jäänyt vain muutamia kiiluvia hiiliä, vaikka hän oli varustanut tulen kuntoon ennen makuullemenoaan, oli hänen mahdoton eroittaa mitään. Luontaisesta urheudestaan huolimatta tunsi hän senvuoksi sitä epämääräistä ja hytisyttävää kammoa, jota herättää vaaran läheisyyden tunto sekä sen aiheen ja laadun tietymättömyys. Hän oli kyllä vastahakoinen uskomaan yliluonnollisia tapauksia, mutta olemme jo huomauttaneet, että hän ei kuitenkaan ollut niiden ehdoton kieltäjä, niinkuin nykyisenäkin epäuskoisempana aikakautena on kenties paljoa harvemmassa täydellisiä ja horjumattomia epääjiä tässä kohdassa kuin sellaisiksi ilmoittautuvia. Epävarmana siitä, eikö hän ollut uneksinut noita säveliä, jotka tuntuivat vieläkin sointuvan hänen korvissaan, hän oli haluton antautumaan alttiiksi ystävänsä naljailulle, kutsumalla häntä avukseen. Hän siis nousi istualle vuoteellaan ja koki jossain määrin sitä hermostunutta kiihtymystä, joka valtaa urhoollisia miehiä kuten pelkureitakin — se erona, että toinen lyyhistyy sen painamana niinkuin viiniköynnös raesateessa ja toinen kokoo tarmonsa sen pudistamiseen yltänsä niinkuin Libanonin seeterin sanotaan kohottelevan oksiansa niille kerääntyvän lumen ravistamiseksi pois.
Tänä hisahtamattomana ja yksinäisenä hetkenä hänen mieleensä väkisinkin palasi Harrisonin kertomus, vaikka hänellä, olikin salaista epäilyä, että siinä oli jotain juonta tai kujetta. Hän muisti Harrisonin kuvanneen näkyänsä piirteellä, jollaista hänen oma huomautuksensa ei suinkaan ollut voinut johdattaa haaveilijan mieleen; tuo alituiseen kylkeä vasten paineltu verinen liina ei silloin ollut kenraalin näkyvissä eikä hänen kiihtyneen kuvittelunsa haudottavana. Kävivätkö siis murhatut niiden asuinsijoilla, jotka olivat häätäneet heidät elämästä kaikkine hyvittämättömine synteinensä? Ja jos niin oli asian laita, eikö sama lupa saattanut valtuuttaa muita tuollaisia käyntejä — varoitukseksi, ohjaukseksi, rangaistukseksi? Äkkipikaisia ja herkkäuskoisia ovat ne, jotka vastaanottavat totena jokaisen sellaisen jutun, — oli hänen päätelmänsä, — mutta kenties eivät ole vähemmän äkkipikaisia nekään, jotka rajoittavat Luojan vallan kaiken luodun suhteen ja olettavat, että Luonnon lakeja ei Luonnon laatijan luvalla voida erityisissä tapauksissa ja suuriin tarkoituksiin tilapäisesti kumota.
Näiden ajatusten risteillessä Everardin mielessä saivat hänessä valtaa tunteet, joita hän ei ollut kokenut silloinkaan kun ensi kertaa seisoi vimmaisen ja vaarallisen taistelun partaalla. Hän pelkäsi, tietämättä mitä, — ja kun ilmeinen ja nähtävä vaara olisi kannustanut hänen miehuuttaan, lisäsi aseman täydellinen epätietoisuus hänen vaaran tuntoaan. Melkein vastustamaton halu pakoitteli häntä hypähtämään vuoteeltaan ja kasaamaan sytykkeitä hiipuvalle hiilokselle, nähdäkseen loimussa jonkun kummallisen ilmestyksen tunkeutuneeksi kamariinsa. Niinikään tunsi hän voimakasta kiusausta Wildraken herättämiseen; mutta itse pelkoakin lujempana ehkäisi häpeä nämä vaikuttimet. Mitä! Saataisiinko ajatella, että Markham Everard, joka luettiin parhaisiin sotureihin, mitä tämä synkkä kansalaiskiista oli saanut miekkamiehikseen — Markham Everard, joka niin nuorenakin oli parlamentin armeijassa kohonnut korkeaan arvoon, pelkäsi jäädessään yksikseen hämyiseen huoneeseen keskiyöllä? Siihen ei saisi koskaan ilmaantua aihetta.
Tämä ei kuitenkaan tehonnut miksikään loitsuksi aatosten epämieluisaa kulkua vastaan. Hänen mieleensä johtuivat Victor Leen kamarista kerrotut monet perimystiedot, joita hän kyllä oli usein halveksinut hämärinä, todistamattomina ja ristiriitaisina, muinaisen taikauskon synnyttäminä ja lörpöttelevän herkkämielisyyden polvi polvelta levittäminä huhuina; mutta niissä oli kuitenkin jotain, mikä ei soveltunut tyynnyttämään hänen hermojensa nykyistä kiusallista kiihtymystä. Sitte hän ajatteli saman ehtoopäivän tapauksia, — miten hänen kurkkuansa vasten oli ase painettu ja voimakas käsivarsi paiskannut hänet selälleen permantoon. Se muisto tosin vastusti häilyvien haamujen ja epätodellisten tikarien aatosta, mutta sai hänet kylläkin uskomaan, että tämän laajan rakennuksen jossakin osassa piileksi joukko kavaliereja eli ilkimielisiä. Nämä saattoivat nousta toimintaan yöllä, yllättää vartijat ja surmata heidät kaikki, eritoten Harrisonin, joka oli ollut mestatun kuninkaan tuomareita; hallitsija-vainajan uskolliset saattolaisethan janosivat kiihkeästi kostoa.
Hän yritti häätää tätä ajatusta ottamalla lukuun vartioiden lukuisuuden ja jakautumisen, mutta pysyi kuitenkin tyytymättömänä itselleen siitä, ettei ollut ryhtynyt vielä täsmällisempiin varokeinoihin, ja pahoitteli, että hän kiristetyn vaitiolo-lupauksen pitämisellä saattoi toimittaa monen seuralaisensa salamurhaajien uhreiksi. Hänen sotilaallisiin velvollisuuksiinsa yhtyen herättivät nämä aatokset toisen sarjan mietteitä. Hän tuli arvelleeksi, että hän ei voinut nyt tehdä muuta kuin käydä tarkastamassa vartiopaikkoja ja varmistautumassa sotamiesten valvomisesta, valppaudesta, paikoillaan pysymisestä ja sellaisesta sijoittumisesta, jota vaati heidän nopea keskinäinen avuksitulonsa, jos se kävi tarpeelliseksi. "Se soveltuu minulle paremmin", hän ajatteli, "kuin lojua täällä lapsen lailla peloittelemassa itseäni akkain lorulla, jolle olen poikana nauranut. Mitäpä siitä, että vanha Victor Lee oli pyhyyden häväisijä, kuten yleiseen kerrotaan, ja pani olutta kastemaljassa, jonka hän sieppasi Holyroodin ikivanhasta palatsista, kun kirkko ja rakennus loimusivat liekeissä? Ja entä jos hänen vanhin poikansa lapsena kuolikin kuumaan veteen samassa astiassa? Kuinka monta kirkkoa on hävitetty hänen jälkeensä? Kuinka monta kastemaljaa saastutettu? Niin monta tosiaan, että jos taivaan kosto rankaisisi sellaista väkivaltaa yliluonnollisella tavalla, ei ilmestyksittä jäisi ainoakaan Englannin soppi eikä vähäisinkään pitäjänkirkko. Pyh, nuo ovat joutavia kuvitelmia, arvottomia etenkin niiden ajateltaviksi, jotka on kasvatettu uskomaan, että pyhyys asustaa aikeessa ja teossa eikä rakennuksissa tai kastemaljoissa taikka ulkonaisissa menoissa."
Hänen siten muistutellessaan kalvinistisen uskontunnustuksensa pääkohtia löi iso torninkello — tuollaisissa kertomuksissa harvoin vaikeneva tunnus — kolme. Sitä seurasi heti vahtisotamiesten käheä huuto kautta holvien ja lehterien, yli- ja alikerrassa, haastaen toisiansa ja vastaten tavallisella vartiosanalla: Kaikki hyvin. Heidän äänensä sekaantuivat kellon kumeaan kumuun, mutta taukosivat ennen kuin se vaikeni, ja niiden kuoleuduttua oli pitkittyneen moikkeen humiseva kaiku tuskin kuultavissa. Ennen kuin tämä viimeinen värinä oli vielä lopullisesti häipynyt äänettömyydeksi se tuntuikin heräävän uudestaan, ja Everard kykeni tuskin ensimältä päättämään, oliko uusi kaiku tarttunut vaimenevaan soinnahdukseen vai häiritsikö joku muu ja erillinen ääni uudestaan hiljaisuutta, johon jymisevä läppäys oli ilmoituksensa mykistyttyä vaivuttanut vanhan rakennuksen ja sitä ympäröivän metsän.
Mutta epätietoisuus selkisi pian. Ne soiton säveleet, jotka olivat yhtyneet läppäyksen hiljeneviin kaikuihin, tuntuivat ensin pitentävän niitä ja sitte jatkuvan niiden jälkeen. Etäältä alkava ja lähetessään kovemmaksi yltyvä inha sävelsarja tuntui siirtyvän huoneesta toiseen, työkammiosta lehterille, eteissuojamasta naiskamariin, noin monien hallitsijain vanhan asuinrakennuksen autioiden ja häväistyjen raunioiden läpi; ja sen lähestyessä ei yksikään soturi hälyttänyt eikä ainoakaan niistä lukuisista eriarvoisista vieraista, jotka viettivät tukalan ja kauhistuneen yönsä tuossa rappeutuneessa maahovissa, näyttänyt rohkenevan ilmoittaa toisille kammon selittämätöntä syytä.
Everardin kiihtynyt mielentila ei sallinut hänen jäädä niin toimettomaksi. Äänet tulivat niin likelle, että ne kuulostivat ihan vierushuoneessa toimitettavalta juhlalliselta vainajien muistojumalanpalvelukselta, kun hän ryhtyi hälyttämään, äänekkäästi huutaen uskollista saattolaistaan ja ystäväänsä Wildrakea, joka uinaili viereisessä huoneessa; olihan vain ovi heidän välissään ja sekin raollaan.
"Wildrake — Wildrake! Ylös — ylös! Etkö kuule hälytystä?"