"Jos kohtuullinen siemauksesi", huomautti Everard, "olisi vain ollut hiukankin väkevämmin höystetty, Wildrake, niin olisit nukkunut niin sikeästi, että vasta viimeisen tuomion pasuuna olisi saanut sinut hereille".
"Ja silloin olisin herännyt kivistelevin päin, Mark", vastasi Wildrake, "sillä huomaanpa, että vaatimaton ryyppäykseni ei ole vapahtanut minua siltä tulokselta. Mutta lähtekäämme liikkeelle ja katsokaamme, miten muut ovat viettäneet yön, joka meillä meni niin merkillisesti. Arvelen heidän kaikkien olevan hyvinkin halukkaita peräytymään Woodstockista, elleivät ole levänneet paremmin kuin me tai ainakin osuneet taatumpiin huoneisiin."
"Siinä tapauksessa lähetän sinut Jocelinen metsätupaan sovittelemaan Sir Henry Leen ja hänen perheensä paluuta entisiin huoneisiinsa, missä heitä eivät juuri enää joutune häiritsemään nykyiset tai mitkään uudetkaan valtuutetut, kun itse paikan nurja maine tukee sitä vaikutusvaltaa, minkä minä olen saanut kenraaliin."
"Mutta kuinka saavat he puolustautuneeksi kummituksilta, uljas eversti?" sanoi Wildrake. "Minusta tuntuu siltä, että jos minulla olisi tuohon sievään tyttöön vaikutusvaltaa, josta sinä kerskut, olisin vastahakoinen jättämään häntä alttiiksi Woodstockissa asumisen kauhuille, kun täällä nämä paholaiset — pyydän heiltä anteeksi, sillä arvattavasti he kuulevat jokaisen sanamme — nämä leikkisät menninkäiset — ailakoivat niin vikkelästi iltahämystä aamuun saakka."
"Hyvä Wildrake", puheli eversti, "minäkin pidän mahdollisena, että haasteluamme kuunnellaan; mutta siitä en välitä, ja lausun mielipiteeni suoraan. Uskoakseni eivät Sir Henry ja Alice ole sekaantuneet tähän typerään salaliittoon; en voi sovittaa toisen ylpeyteen ja toisen kainouteen tai molempien terveeseen järkevyyteen oletusta, että mikään vaikutin voisi yhdyttää heidät näin kummalliseen juonitteluun. Mutta ne paholaiset ovat kaikki omaan valtiolliseen katsantokantaasi kuuluvia, Wildrake, kaikki puhdasverisiä kavaliereja; ja olen vakuutettu siitä, että vaikka Sir Henryllä ja Alice Leellä ei ole mitään välejä heidän kanssaan, ei heillä myöskään ole vähäisintäkään aihetta peljätä mokomia menninkäistemppuja. Sitäpaitsi täytyy Sir Henryn ja Jocelinen tuntea talon jokainen soppi; käy paljoa vaikeammaksi kohdistaa mitään kummittelunäytelmää heihin kuin vieraisiin. Mutta siistiytykäämme, ja veden ja harjan tehtyä työnsä tutkimme, mitä sitten on tehtävä."
"Ei, tuo kurja puritanivaatetukseni on tuskin harjaamisen arvoinen", nurkui Wildrake, "ja jollet olisi somistanut minua tällä kippunnalla ruosteista rautaa, näyttäisin enemmän vararikkoiselta kveekarilta kuin miltään muulta. Mutta teenpä sinusta yhtä hienon kuin on ollut ainoakaan puolueesi tekopyhä veijari."
Ja hän hyräili samassa kavalierilaulelmaa:
"Ja vaikka hämähäkin seitti Whitehallin vanhat seinät peitti, — kun sallii taivas laupias, omansa ottaa kuningas!"
"Sinä unohdat, mitä väkeä on ulkopuolella", varoitti eversti Everard.
"Ei — minä muistan, mitä väkeä on sisäpuolella", vastasi hänen ystävänsä. "Laulan vain hilpeille menninkäisilleni, jotka sitte pitävät minusta yhä enemmän. Joutavia, mies, — paholaiset ovat minulle bonos socios, ja kun näen heidät, niin vakuutanpa heidän osoittautuvan sellaisiksi riuskeiksi pojiksi kuin tunsin palvellessani Lunsfordin ja Goringin johtamana, — miehiksi, joiden pitkiltä kynsiltä ei mikään välttynyt, joiden pohjattomat vatsat eivät mistään täyttyneet, — villiintyneiksi rosvoukseen, rähinään, ryyppäämiseen ja tappeluun, — nukkuen kovalla kamaralla juoksuhaudoissa ja kuollen sitkeästi saappaissaan. Voi, ne hauskat päivät ovat menneet. No, tapana on näytellä sen johdosta vakavaa naamaa kavalierien keskuudessa ja etenkin pappien parissa, jotka ovat menettäneet kymmenysporsaansa; mutta minä olin omiani sen ajan henkeen enkä milloinkaan halunnut tai voi haluta iloisempia hetkiä kuin vietin tuon samaisen raakamaisen, verisen ja luonnottoman kapinan aikana."