"Sinä olet aina ollut villi merilintu, Roger, nimesi mukainen[19], — pitäen myrskystä enemmän kuin tyvenestä, mieltyen meren meuruun paremmin kuin läikkyvään järveen, ja halukkaammin ponnistelet sisukkaasti vastatuuleen kuin nautit jokapäiväistä kylläisyyttä, lepoa ja rauhaa."
"Pyh! mitä on minulle läikkyvä järvi ja vanha muori ruokkimassa minua oluenpanijan jyvillä, sorsa-paran ollessa pakko liihottaa paikalle, milloin hän vain viheltää! Everard, minun tekee mieleni tuntea tuulen humisevan siipiini, — milloin sukeltaen, milloin aallon harjalla, vuoroin valtameressä ja vuoroin pilvissä — se on villisorsan riemua, vakava veikkoseni! Ja kansalaissodassa meille kävi siten — suistuimme alas yhdessä kreivikunnassa, kohosimme ylös toisessa, tappiolla tänään, voitolla huomenna — väliin nähden nälkää kurjasti piirityksissä — toisin ajoin mässäten presbyteriläisen ruokakammiossa — hänen kellarinsa, pöytähopeansa, vanha vakava sinettisormuksensa, sievä palvelusnaikkosensa, kaikki vallittavanamme!"
"Hiljaa, ystävä", kielsi Everard; "sinun tulee muistaa, että minä kuulun siihen piiriin".
"Vahinko kerrassaan, Mark, minun käy sääliksi", pahoitteli Wildrake; "mutta turha on siitä puhua, kuten sanot. Lähtekäämmekin katsomaan, miten presbyteriläinen pastorisi Holdenough jakselee ja onko hän kyennyt kamppailemaan sielunvihollisen kanssa paremmin kuin sinä hänen opetuslapsensa, ja sanankuulijansa".
He läksivät huoneesta ja saivat kylläännyksiin asti kuunnella vahtisotilasten ja muiden moninaisia sekavia selityksiä, he kun olivat kaikki nähneet tai kuulleet jotakin eriskummallista yön kuluessa. Tarpeetonta on yksityiskohtaisesti kuvata, mitä huhuja kukin lisäsi yhteiseen varastoon sitäkin halukkaammin, kun sellaisissa tapauksissa, näyttää aina katsottavan jonkunlaiseksi häpeäksi, ettei ole nähnyt tai kokenut yhtä paljon kuin muut.
Maltillisimmat kertojat puhuivat vain äänistä, kuten kissan naukumisesta, koiran murinasta tai etenkin sian kiljumisesta. He olivat myös kuulleet ikäänkuin naulojen takomista ja sahojen kirskumista, kahleitten kiikkumista, silkkihameiden kahinaa, soiton säveliä ja sanalla sanoen kaikenlaatuisia ääniä, joilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Toiset vannoivat haistaneensa erilaisia tuoksuja, olletikin maapihkalta tuntuvia, osoitukseksi maanalaisesta alkuperästä; toiset eivät tosin vannoneet, vaan vakuuttivat nähneensä sotisopaan pukeutuneita miehiä, päättömiä hevosia, sarvellisia aaseja ja kuusijalkaisia lehmiä, puhumattakaan mustista olennoista, joiden sorkat selvästi ilmaisivat, mihin valtakuntaan ne kuuluivat.
Nämä vahvasti todistellut yölliset häiriöt vahtisotilasten keskuudessa olivat olleet niin yleisiä, että ne olivat estäneet hälytystä ja apua kohdistumasta millinkään erityiseen paikkaan, joten palvelusvuorolla olevat huusivat turhaan päävartiota, tämän vapistessa alallaan, ja ripeä vihollinen olisi voinut tyyten tuhota koko varusväen. Mutta tällä yleisellä mellastuksella ei nähtävästi ollut tarkoitettu mitään väkivaltaa, ja menninkäisten päämääränä näkyi olleen kiusanteko, vaan ei vahingon tuottaminen, lukuunottamatta erästä mies-parkaa. Tämä huovi oli seurannut Harrisonia puolissa tämän taisteluissa ja toimi nyt vahtisoturina juuri siinä eteishuoneessa, johon Everard oli esittänyt vartijan asetettavaksi. Hän oli ojentanut ratsastuspyssynsä jotakin vastaan, joka äkkiä karkasi häneen päin; ase oli silloin väännetty hänen käsistään ja hänet isketty maahan sen perällä. Hänen ruhjottu päänsä ja Desboroughin liotettu vuode, jolle oli hulahutettu sangollinen ojavettä hänen nukkuessaan, olivat ainoina näkyväisinä todisteina yöllisistä selkkauksista.
Tiedot Harrisonin huoneesta kuuluivat vakavan master Tomkinsin ilmoittamina, että kenraali totisesti oli viettänyt yönsä rauhassa, vaikka häntä vielä painoi sikeä uni ja ruumiillinen raukeus. Siitä päätteli Everard, että vehkeilijät olivat katsoneet Harrisonin tiliosuuden riittävästi maksetuksi edellisenä iltana.
Hän siirtyi sitte kamariin, jonka kaksinkertaisena vartioväkenä olivat arvoisa Desborough ja valistusmies Bletson. He olivat molemmat jalkeilla ja pukeutumassa, edellinen suun täydeltä purkaen pelkoansa ja kärsimyksiänsä. Tuskin olikaan Everard astunut sisälle, kun virutettu ja nolostunut eversti alkoi hänelle surkeasti valitella yönsä viettoa ja melkoisen karvaasti nurkua arvoisaa omaistansa vastaan, joka oli antanut hänelle niin suurta tukaluutta tuottavan toimen.
"Eikö hänen ylhäisyytensä, Noll-lankoni", hän ärisi, "olisi voinut viskata köyhälle omaiselleen murua mistään muualta kuin tästä Woodstockista, joka tuntuu olevan itse Paholaisen huttupata? Minä en voi ammentaa lientä sielunvihollisen kanssa; minulla ei ole niin pitkää lusikkaa — ei vainkaan. Eikö hän olisi voinut majoittaa minua johonkin rauhalliseen soppeen ja luovuttaa tätä kummittelun paikkaa joillekuille saarnaajillensa ja rukoilijoillensa, jotka tuntevat raamatun yhtä hyvin kuin komppaniansa nimiluettelon, kun minä sitävastoin tunnen kelpo juoksijan neljä kaviota tai härkävaljakon ansiot paremmin kuin kaikki Mooseksen kirjat? Mutta minä luovun tästä kerta kaikkiaan; maallisen voiton toiveet älkööt saako minua koskaan alttiiksi sille vaaralle, että minut vie ruumiillisesti mukanaan paholainen, puhumattakaan päälleni kumoutumisesta yhdeksi yöksi ja lätäkkövedessä likoamisesta toisena. Ei, ei — liian viisas olen minä siihen."