"Chauceriako?" tokaisi Bletson kiirehtien väliin; "ei — se on Lucretius, rakas Lucretiukseni. En voi sallia teidän katsella sitä — minulla on siinä muutamia yksityisiä merkintöjä."
Mutta tällävälin oli Everard saanut kirjan käteensä. "Lucretius?" hän virkahti; "ei, master Bletson — tämä ei ole Lucretius, vaan soveliaampi viihdyttäjä kammossa tai vaarassa. Miksi olisitte häpeissänne siitä? Kunhan vain, Bletson, voitte ankkuroida sydämenne tähän niteeseen, pitämättä sitä pieluksenanne, auttaa se teitä paremmin kuin Lucretius tai Chaucerkaan."
"Kas, mikä kirja se onkaan?" sopersi Bletson, jonka kalpeat posket punastuivat ilmitulon häpeästä. "Oli, raamattu?" heittäen sen halveksivasti pois; "kaiketi palkolliseni Mathathian oma — nuo juutalaiset ovat aina olleet taikauskoisia — aina Juvenaliin ajoista saakka, kuten tiedätte:
"'Qualiacunque voles Judaei somnia vendunt.'
"Hän varmaankin sujautti minulle tuon vanhan kirjan loitsuksi, sillä hän on hyvää tarkoittava hupsu."
"Hän olisi tuskin toimittanut siihen tarkoitukseen Uutta Testamenttia Vanhan ohella", väitti Everard. "Kuulkaahan, hyvä Bletson, — älkää häpeilkö elämänne viisainta tekoa, jos olettaa teidän ottaneen käsiinne raamattunne ahdistuksen hetkenä, kostuaksenne sen sisällöstä."
Bletsonin turhamaisuus joutui niin ärsyttyneeksi, että se voitti hänen luontaisen pelkuruutensa. Hänen pienet laihat sormensa vapisivat kiihkosta, niska ja posket hehkuivat tulipunaisina, ja hänen puheensa oli kangertavaa ja kiivasta kuin — niin, kuin ei hän olisi järkeilijä ollutkaan.
"Master Everard", hän sanoi, "te olette miekkamies, sir, — ja, sir, te nähtävästi luulette olevanne oikeutettu sanoa pätkäyttelemään mitä mieleenne juohtuu siviilihenkilöistä sir — mutta soisin teidän muistavan, sir, että inhimillisellä kärsivällisyydellä on toki rajansa, sir, — ja että on piloja joita ei yksikään kunniallinen mies voi sietää, sir, — ja sentähden odotan anteeksipyyntöä tuollaisesta puheestanne, eversti Everard, ja tästä säädyttömästä leikinlaskusta, sir, — muutoin voitte joutua kuulemaan minusta tavalla, joka ei miellytä teitä".
Everard ei voinut olla hymyilemättä tälle ärtyneen itserakkauden nostattaman urhoollisuuden purkaukselle.
"Kuulkaas, master Bletson", hän sanoi, "olen kyllä ollut soturi, mutta minä en ole milloinkaan esiintynyt verenhimoisesti, ja kristittynä olen vastahakoinen kartuttamaan pimeyden valtakuntaa lähettämällä sinne uuden vasallin ennen aikojaan. Jos taivas antaa teille aikaa katumiseen, niin en näe mitään syytä minun kädelleni riistää sitä teiltä, kuten voittelun sattuessa koituisi teidän kohtaloksenne miekan survaisuna tai liipasimen nykäisynä. Pidän siis parempana pyytää anteeksi, ja minä haastan Desboroughin — jos hän on tointunut tajulleen, — todistajakseni siihen, että täten pyydän anteeksi, kun tulin epäilleeksi teitä, joka olette täydellisesti oman turhamaisuutenne orja, vähäisimmästäkään taipumuksesta armoon tai terveeseen järkeen. Ja edelleen pyydän anteeksi siitä, että olen hukannut aikaa yrittäessäni pestä aitiopialaista valkoiseksi tai kehoittaessani itseluuloista jumalankieltäjää ymmärtäväiseen tutkintaan."