"Hyvä master Bletson", muistutti eversti Everard, "minun asianani ei ole vastata teille, mutta te tietänette, millaisin kirjaimin Englannin armeija ja sen kenraali laativat valtuutensa. Pelkään, että jatkoksi tähän kenraalin määräykseen tulee ratsuväen osasto, joka saapuu Oxfordista valvomaan sen toteuttamista. Luullakseni onkin jo määräys annettu sitä varten, ja te tiedätte äskeisestä, kokemuksesta, että soturi tottelee kenraaliansa yhtä hyvin kuningasta kuin parlamenttia vastaan."
"Se kuuliaisuus on ehdollinen", tokaisi Harrison kavahtaen kiivaasti seisaalle. "Ettekö tiedä, Markham Everard, että minä olen seurannut mies Cromwellia yhtä likeisesti kuin koira isäntänsä kintereillä? Ja niin teen vieläkin; mutta minä en ole mikään rakki, jotta minua potkittaisiin tai ansaitsemani ruoka temmattaisiin minulta niinkuin viheliäiseltä piskiltä, jonka palkkana on vitsominen ja vapaa lupa kantaa omaa nahkaansa. Minä otin lukuun meidän kolmen kesken, että saattaisimme rehellisesti ja hurskaasti sekä tasavallalle hyötyä tuottaen voittaa tästä jäsenyydestä kolme- tai viisikintuhatta puntaa. Ja kuvitteleeko Cromwell, että minä luovutan sen pahasta sanasta? Yksikään mies ei käy sotaa omalla kustannuksellaan. Ken palvelee alttaria, hänen täytyy saada elantonsa alttarin äärestä — ja pyhillä miehillä täytyy olla varoja, hankkiakseen hyvät ratsastustamineet ja verekset hevoset sinettien avaamisen ja tulevaisen taistelun varalta. Luuleeko Cromwell minua siinä määrin kesyksi tiikeriksi, että sallin hänen mielin määrin kiskaista hampaistani viheliäisen kannikan, jonka hän on minulle viskannut? Varmasti minä tahdon vastustaa, ja täkäläiset miehet ovat etupäässä omaa rykmenttiäni — he odottavat palavin lampuin ja sonnustetuin kupein, ja kullakin on ase vyötettynä lanteillensa: he auttavat minua puoltamaan tätä taloa kaikilta rynnäköiltä — niin, itse Cromwelliltakin, viimeisen valtakunnan tuloon asti — Selah! selah!"
"Ja minä", tarjousi Desborough, "pestaan väkeä ja suojelen etuasemianne, katsomatta tällähaavaa mukavaksi sulkeutua linnanväkeen —"
"Ja minä", esitti Bletson, "teen myös tehtäväni: lähden kaupunkiin ja esitän asian parlamentille, nousten paikaltani sitä varten".
Everardia eivät nämä uhkaukset suurestikaan järkyttäneet. Ainoa peloittava olikin Harrisonin, jonka intomielisyys urheuteen, uppiniskaisuuteen ja hänen omia periaatteitaan kannattavien kiihkoilijani tuntemaan kunnioitukseen yhtyneenä teki hänestä vaarallisen vihollisen. Ennen kuin yritti ryhtyä järkeilemään vastustelevan kenraalimajurin kanssa koetti Everard tyynnyttää hänen tunteitaan ja huomautti jotakin äskeisistä häiriöistä.
"Älkää puhuko minulle yliluonnollisista häiriöistä, nuori mies — älkää puhuko minulle vihollisista ruumiissa tai ruumiin ulkopuolella. Enkö minä ole valittu ja valtuutettu sankari kohtaamaan ja kukistamaan suuren lohikäärmeen ja sen pedon, joka käy ulos merestä? Eikö minun ole komennettava vasenta siipeä ja kahta keskuksen rykmenttiä, kun pyhät joutuvat Gogin ja Magogin lukemattomia legioneja vastaan? Sanonpa teille, että nimeni on kirjoitettu tulella sekoitetun lasimeren pintaan, ja että minä puollan tätä kartanoa kaikilta kuolevaisilta, ihmisiltä ja kaikilta paholaisilta, sekä tantereella että kamarissa, metsässä tai niityllä, kunnes pyhät hallitsevat loistonsa täydellisyydessä!"
Everard havaitsi silloin ajan tulleen näyttää muutamia Cromwellin kyhäämiä rivejä, jotka hän oli saanut kenraalilta Wildraken tuoman käärön jälkeen. Niiden sisältö oli tarkoitettu lieventämään valtuutettujen pettymystä. Tämä asiakirja esitti Woodstockin valiokunnan lakkauttamisen syyksi sen seikan, että hän luultavasti kehoittaisi parlamenttia käyttämään kenraali Harrisonin, eversti Desboroughin ja Littlecreedin kunnioitettavan edusmiehen majuri Bletsonin apua paljoa tärkeämmässä asiassa, nimittäin Windsorin kuninkaankartanon rahaksimuuttamisessa ja sikäläisen kuninkaallisen metsän hakkuuttamisessa. Heti kun tämä aatos mainittiin, heristivät kaikki asianomaiset korviansa, ja heidän nolostunut, synkkä ja kostonhaluinen sävynsä alkoi vaihtua kohteliaaseen myhäilyyn ja rattoisuuteen, joka säihkyi heidän silmissään ja käänsi heidän viiksensä ylöspäin.
Eversti Desborough puhdisti korkeastikunnioitettavan ja oivallisen omaisensa kaikkinaisesta tylyydestä; master Bletson havaitsi, että valtion etu oli Windsorin taatussa hallinnassa kolmin verroin tärkeämpi valvottava kuin Woodstockin isännöimisessä. Harrison taasen huudahti peittelemättä tai empimättä, että Windsorin tähkäpäiden kokoilu oli parempi kuin Woodstockin elonkorjuu. Samalla hänen tummien silmiensä katse ilmaisi niin suurta riemua ajatellusta maallisesta edusta kuin ei tämä hänen turhan haaveensa mukaan olisikaan ollut piakkoin vaihdettava hänen osuuteensa tuhatvuotisen valtakunnan hallinnasta. Hänen ilahduksensa suorastaan muistutti kotkan mielihyvää, kun se vaanii illan suussa karitsaa, tuntematta sen vähempää nautintoa siitä, vaikka se samalla näkeekin kaukana satatuhatta miestä aikeessa käydä taisteluun päivän valjetessa ja suoda sille loppumattoman juhla-aterian urhojen sydämistä ja verestä.
Mutta vaikka kaikki suostuivat tottelemaan kenraalin tahtoa tässä asiassa, Bletson ehdotti kuitenkin varokeinoksi, johon kaikki yhtyivät, että he asettuisivat joksikin aikaa asumaan Woodstockin kauppalaan, odottaakseen uusia valtuuksiaan Windsorin suhteen, viisaasti harkiten, että oli parasta olla päästämättä solmua ennen kuin toinen oli sitaistu.
Kukin valtuutettu siis kirjoitti Oliverille erikseen, omalla tavallaan kuvaten häntä kohtaan tuntemansa kiintymyksen syvyyttä ja korkeutta, pituutta ja laajuutta. Kukin lausui päättäneensä noudattaa kenraalin velvoituksia viimeiseen asti, mutta tuntien yhtä tunnollista uskollisuutta parlamenttia kohtaan havaitsi kukin olevansa ymmällä, miten luopua eduskunnan heille uskomasta luottamustoimesta, ja senvuoksi tunsi asianomainen olevansa omantunnon tähden velvollinen majoittumaan Woodstockin kauppalaan, jottei hän näyttäisi hylkäävän hoidettavakseen annettua tehtävää, kunnes heidät kutsuttaisiin järjestämään tärkeämpää Windsorin hommaa, johon he ilmaisivat olevansa halukkaita heti omistamaan vaivannäkönsä, milloin hänen ylhäisyytensä vain katsoi hyväksi.