"Ihmekös tuo, sir, kun saavat huokeasti maltaita, tarvitsematta säästellä niitä", huomautti Joceline.
"Niinkö sanot?" virkahti ritari; "saatkin itse tyhjentää haarikan palkaksi pilastasi".
Saattolainen ei ollutkaan hidas rivakasti yhtymään kuninkaalliseen maljaan. Hän kumarsi ja laski sarkan takaisin pöydälle, sanoen voitokkaasti vilkaistessaan sen veistokseen: "Minulla oli pikku naljailu tuon samaisen punatakin kanssa vastikään Pyhästä Mikaelista."
"Punatakinko — haa! minkä punatakin?" kivahti äkkipikainen vanhus.
"Hiiviskeleekö niitä heittiöitä vieläkin Woodstockin lähettyvillä?
Potkaise hänet heti alas portaita, Joceline. Emmekö tunne Gallowayn
hepoja?"
"Suvaitkaa minun huomauttaa, että hänellä on jotain toimitettavaa täällä; hän lähtee piankin. Se on sama — sama, jolla oli kohtaus teidän arvollisuutenne kanssa metsässä."
"Niin, mutta minä maksoin hänelle täydesti eteissuojamassa, kuten itse näit. En ole milloinkaan ollut paremmassa miekkailussa, Joceline. Se taloudenhoitajan pahus ei ole aivan niin mustasydäminen lurjus kuin enimmät niistä, Joceline. Hän miekkailee hyvin — erinomaisen hyvin. Panenpa sinut koettelemaan erän hänen kanssaan eteissuojamassa huomenna, vaikka luulen saavasi hänestä liian pätevän vastuksen. Tunnen voimasi tuumalleen."
Tämän hän saattoi lausua jokseenkin todenmukaisesti, sillä Joceline kutsuttiin toisinaan miekkailemaan isäntänsä kumppanina, jolloin hänellä oli tapana ponnistaa juuri sen verran voimiansa ja taitoansa, että ritarin oli lujasti kiistettävä voitosta, jonka hän ajan mittaan sai toimitetuksi herralleen kuten viisaan palvelijan pitikin.
"Ja mitä sanoi se keropää taloudenhoitaja meidän suuresta Pyhän,
Mikaelin haarikasta?"
"Ka, hän pilkkasi hyvää pyhimystämme ja sanoi, että tämä ei ollut paljoakaan parempi kuin Bethelin kultainen vasikka. Mutta minä kielsin häntä väittämästä sitä, ennen kuin joku heidän omista keropäistä pyhimyksistään on antanut paholaiselle yhtä täydellisen löylytyksen kuin pyhä Mikael, niinkuin se on tuohon kolpakon jalustaan veistetty. Se tukki häneltä suun. Ja sitte hän halusi tietää, eikö teidän arvollisuuttanne ja mistress Alicea — puhumattakaan muori Joanista ja minusta, koska teidän arvollisuutenne näkee hyväksi, että minä saan vuoteeni täältä, — peloittanut nukkua talossa, jossa oli tapahtunut niin kummallisia häiriöitä. Mutta minä sanoin hänelle, että me emme peljänneet paholaisia tai menninkäisiä, kun meille luetaan valtiokirkon rukoukset joka ilta."
"Joceline", keskeytti Alice, "olitko järjiltäsi? Tiedäthän, mitä vaaraa meille ja kelpo tohtorille tuottaa sen velvollisuuden toimittaminen."