"En pelkää sitä, ennen kuin sinä lyöttäydyt taikuriksi", sanoi Alice. "Riennä siis lähteelle, missä luultavasti vielä tapaat naisen, ja anna hänen tietää, että Alice Lee ei halua mitään hänen lahjojansa sen enempää kuin suvaitsi hänen seuraansakaan."
Niin sanoen nuori neiti pitkitti kävelyänsä palatsihuvilaan, Jocelinen lähtiessä Rosamondin lähteelle toimeenpanemaan hänen määräystänsä. Mutta povaaja tai mikä hän lieneekään ollut oli kadoksissa, eikä Joceline sen havaitessaan suuresti vaivautunutkaan hänen jälkiensä etsimisellä.
"Jos tämä sormus, jonka akka varmaan varasti jostakin", puheli puistonkaitsija itsekseen, "on muutaman noblen arvoinen, niin sen on parempi pysyä rehellisissä käsissä kuin kulkurin taskussa. Herrallani on oikeus kaiken löytötavaran omistamiseen, ja mitäs muutakaan on tällainen sormus mustalaisen tallesta tavattuna. Otankin sen siis takavarikkoon muitta mutkitta ja käytän sen hinnan Sir Henryn talouden kannatukseen, jota kyllä tarvitaankin. Taivas olkoon kiitetty, että sotilaallinen kokemukseni on opettanut minut käyttämään koukkuja sormenpäissä — se on huovin laki. Mutta sentäänkin, hiisi vieköön, minun olisi parempi viedä se Mark Everardille ja kysyä hänen neuvoaan. Katson hänet nyt korkeaoppiseksi laintuntijaksi mistress Alicen asiain tullessa kysymykseen, kun taasen korkeaoppinen tohtori, joka jääköön nimeämättömäksi, olkoon ratkaisijana kirkon ja valtion ja Sir Henry Leen hommissa. Ja viskattakoot sisukseni sääksille ja korpeille, jos minun havaitaan osoittavan luottamustani sellaisille, joiden hallussa se ei ole turvallinen."
19. LUKU.
ODOTTAMATTOMIA VIERAITA.
Nyt päivällishetken tultua oli yritetty hiukan valmistelua, joka osoitti, että kelpo ritari oli voitokkaalla tavalla palannut kotiinsa hänen harvojen, mutta uskollisten palkollistensa mielestä.
Pöydälle oli asetettu iso juomakannu, jonka korkokuvassa Mikael nujersi sielunvihollisen, ja Joceline palveli aterialla velvollisuutensa mukaisesti Phoeben keralla, toinen asettuneena Sir Henryn istuimen taakse, toinen pitäen silmällä nuoren emäntänsä tarpeita, molemmat korvatakseen säntillisellä muodollisuudella lukuisamman saattueen puutetta.
"Kaarlo-kuninkaan malja!" esitti vanha ritari, ojentaen jyhkeän sarkan tyttärelleen; "juo hänen menestyksekseen, kultaseni, vaikka meille onkin jätetty kapinallista olutta. Minä yhdyn toivotukseesi, sillä maljalauselma puhdistaa juoman, vaikka itse Noll olisi sen keittänyt."
Nuori neiti kosketti maljaa huulillaan ja palautti sen isälleen, joka siemasi runsaasti.
"En tahdo siunata heidän hyväntahtoisuuttaan", hän sanoi, "mutta minun täytyy myöntää, että he joivat hyvää olutta".