"Reipastu, hyvä eversti Albert, jos rakastava kantapoikasi julkeaa sanoa sinulle siten — olet seurassa, jossa vieraat viihtyvät erinomaisesti ja sinun tulisi viihtyä kaksin verroin. Hiisi vieköön, mies, kirkastu! Olen nähnyt sinut iloisella päällä, kun saatavissasi oli kannikka ja suullinen vesinenättejä — älä anna sydämesi lannistua reininviinin ja metsänriistan edessä."
"Hyvä Louis", sanoi Albert ponnistautuen ja hiukan häpeissään äänettömyydestänsä, "olen nukkunut huonommin ja ollut jalkeilla varemmin kuin sinä".
"Vaikka niinkin", arveli hänen isänsä, "mutta kuitenkaan en pidä sitä pätevänä syynä jurolle äänettömyydellesi. Albert, sisaresi ja minä olemme olleet kovin kauvan eroitettuina sinusta ja tuskallisessa huolessa sinun tähtesi. Nyt olet tavannut meidät melkein kuin olisimme vieraita, ja kuitenkin olet palannut luoksemme turvallisesti ja näet meidät terveinä."
"Palannut kyllä — mutta mitä turvallisuuteen tulee, isä rakas, niin sen käsitteen tulee olla meille worcesterilaisille vieras joksikin aikaa. En kuitenkaan ole omasta turvallisuudestani huolestunut."
"Kenestä sitten olisit huolissasi? Kaikki tiedot pitävät yhtä siinä, että kuningas on päässyt koirien kidasta."
"Ei sentään ihan vaarattomasti", jupisi Louis ajatellen edellisen illan kohtausta Bevisin kanssa.
"Ei, eipä tietenkään vaarattomasti", säesti ritari, "mutta, kuten vanha
Will sanoo:
"'kuninkaan kätkee moinen jumaluus,
ett' empii kaikkeen pettuus pilkistää'.
"Ei, ei — Jumalan kiitos, siitä on pidetty huolta; meidän toivomme ja onnemme on pelastunut, siten vakuuttavat kaikki tiedot, pelastunut Bristolista — jos ajattelisin toisin, Albert, niin olisin yhtä suuresti murheissani kuin sinäkin. Mitä muuhun tulee, niin olen piillyt kuukauden tässä talossa aikana, jolloin löytyminen olisi merkinnyt kuolemaa, ja siitä ei olekaan sen enempää kulunut kuin loordi Hollandin ja Buckinghamin herttuan nousemisesta kapinaan Kingstonissa; ja hitto vieköön, en minä kertaakaan ajatellut vetää otsaani noin synkkään kureeseen kuin sinä, vaan keikistin hattuani kovalle onnelle kuten kavalierin pitääkin."
"Jos minä saan siihen virkkaa sanasen", tokaisi Louis, "niin tahtoisin vakuuttaa eversti Albert Leelle, että totisena käsitykseni mukaan kuningas missä hyvänsä oleskellen ajattelisi omaa kohtaloansa sitä tukalammaksi, jos tietäisi parhaitten alamaistensa olevan suruissaan hänen tähtensä".