"Ja hän pyysi minulta vereksiä liinavaatteita ja pukineita Ja katsokaas, sir, hän tuntuu ihan semmoiselta mieheltä, joka on tottunut näkemään kuuliaisuutta, niin että minä annoinkin hänelle puvun, joka osui olemaan läntisen tornin vaatekomerossa, ja muutamia senmukaisia liinavaatteita teidän varastostanne; ja laittauduttuaan kuntoon hän käski minun osoittaa tietä Sir Henry Leen ja nuoren neidin puheille Olisin huomauttanut jotain, sir, teidän paluunne odottamisesta, mutta hän nykäisi minua hyväntuulisesti tukasta — hänessä kun onkin kerrassaan kummallista leikkisyyttä — ja sanoi minulle, että hän oli master Albert Leen vieras eikä vanki. Ajattelin kyllä, että te voisitte pahastua minulle, kun toimitin välineet hänen liikkuakseen talossa ja kenties joutuakseen sellaisten näkyviin, joiden ei pitäisi saada hänestä tietoa — mutta mitäs minä hänelle osasin pulittaa?"
"Sinä olet järkevä mies, Joceline, ja oivallat aina, mitä sinulle neuvotaan. Se nuorukainen ei ole meidän kummankaan holhottavissa, pelkään — mutta meidän on sitä tyystimmin huolehdittava hänen turvallisuudestaan. Vartioitsethan tarkoin sitä urkkivaa taloudenhoitajaa?"
"Uskokaa hänet vain minun huomaani — siltä taholta älkää mitään peljätkö. Mutta voi, sir, soisinpa, että meillä olisi se nuori skotlantilainen jälleen vanhoissa ryysyissään, sillä se ratsastuspukunne, joka hänellä nyt on yllään, on komistanut hänet ihan eri mieheksi."
Uskollisen saattolaisensa sävystä Albert näki, että tämä aavisteli, kuka skotlantilainen paashi todellisuudessa oli. Hän ei kuitenkaan katsonut soveliaaksi myöntää alustalaiselle noin tärkeätä seikkaa, ollessaan varma hänen vaitiolostaan yhtä hyvin, jos häneen avoimesti luotettiin täyteen määrään asti tai annettiin jäädä oman otaksumisensa varaan. Tuskallisin ajatuksin hän läksi Victor Leen huoneeseen, jossa Joliffe sanoi hänen tapaavan koolla seurueen. Hänen laskiessaan kätensä ovenrivalle sai naurun kaiku hänet melkein hätkähtämään, niin oudosti se oli epäsoinnussa hänen omien mietteittensä epäilyn ja alakuloisuuden kanssa. Hän astui sisälle ja tapasi isänsä peräti hyvällä tuulella naureskelemassa ja vilkkaasti juttelemassa nuoren hoidokkinsa kanssa, jonka ulkonainen olemus oli tosiaan niin suuresti muuttunut parempaan päin, että tuntui vaikealta käsittää, miten yön lepo, siistiytyminen ja kunnollinen vaateparsi saattoivat aivan lyhyessä ajassa luoda niin edullisen vaihdoksen. Sitä ei kuitenkaan voitu lukea pelkän puvun ansioksi, vaikka silläkin tosin oli tuntuva osuus. Ei ollut mitään loistokasta niissä vaatekappaleissa, joita Louis Kerneguy — yhä mainitaksemme häntä valenimellään — nyt käytti. Hänellä oli yllä vain harmaasta verasta tehty ratsastusasu, hiukan somisteltu hopeanauhoilla, silloisen maalaisjunkkarin kuosiin. Mutta se sattui sopimaan hänelle hyvin ja suhtautumaan miellyttävästi hänen varsin tummaan hipiäänsä, olletikin kun hän nyt liikkui ryhdikkäänä eikä ainoastaan käyttäytynyt hyvätapaisena herrasmiehenä, vaan hienosti sivistyneenäkin. Hänen käynnissään oli kömpelö ja vaivainen nilkutus vaihtunut jonkunlaiseksi laahustukseksi, joka tehosi pikemmin mielenkiintoisena kuin rumana, kun se saattoi olla näinä vaarallisina aikoina seurauksena haavasta. Ainakin se oli niin hieno ilmaus asianomaisen hellittämättömästä samoamisesta kuin sievistelevinkään jalkamies olisi voinut tavoittaa.
Vaeltajan kasvonpiirteet olivat yhtä jyrkeät kuin koskaan, mutta punainen pörrötukka oli osoittaunut keinotekoiseksi ja hyljätty, ja hänen tummat suortuvansa oli Jocelinen pikku avulla soviteltu kiharoiksi, joiden siimeksestä kirkkaat mustat silmät loisteellaan vastasivat koko pään eloisaa, vaikkei sievää muotoa. Keskustelussaan hän jätti sikseen kaiken murteellisen karkeuden, jota hän oli edellisenä iltana niin voimakkaasti teeskennellyt ja vaikka hän vieläkin puhui hiukan kansalliseen tapaan, tukeakseen osaansa nuorena skotlantilaisena herrasmiehenä, ei hän sallinut puheensa enää käydä kummalliseksi tai vaivoin ymmärrettäväksi, suoden sille ainoastaan hiukan välttämätöntä pohjoismaalaista pontevuutta. Ainoakaan kuolevainen ei olisi voinut paremmin ymmärtää seuraa, jossa liikkui; maanpakolaisuus oli tutustuttanut hänet ihmiselämään kaikkine vivahduksineen ja toisintoineen — hänen mielensä oli joustava, jollei yhdenmukainen — häntä elvytti tuollainen epikurealainen järkeily, joka suurimmissakin vaikeuksissa ja vaaroissa voi aivan lyhyenä kevennyksen tovina nauttia hetken eduista. Hän oli sanalla sanoen nuoruudessaan ja vastoinkäymisissään kuten jälkeenpäin kuninkaallisessakin asemassaan hyväntuulinen, mutta kovasydäminen elostelija — viisas, paitsi milloin intohimot tulivat väliin, — antelias, kun tuhlaavaisuus ei ollut riistänyt häneltä varoja tai ennakkoluulo halua suosion osoittamiseen — hairahteleva vikoihin, jotka olisivat usein saattaneet kohdistaa häneen vihaa, ellei niihin olisi sekaantunut niin suurta sävyisyyttä, että loukattu henkilö tunsi mahdottomaksi säilyttää kärsimiensä vääryyksien täyttä tajuntaa.
Albert Lee tapasi isänsä, sisarensa ja oletetun kantapojan istumassa rattoisana seurueena aamiaispöydässä, jonka ääreen hänkin asettui, jääden kohtauksen mietiskeleväksi ja huolestuneeksi katsojaksi. Paashi oli jo täydellisesti voittanut puolelleen kunnon kavalieri-vanhuksen sydämen, jäljittelemällä sitä tapaa, jolla skotlantilaiset hengenmiehet saarnasivat armollisen Argylen markiisin sekä Juhlallisen. Liiton ja Sopimuksen hyväksi. Nyt hän yritti herättää kaunoisen Alicen mielenkiintoa sellaisilla osittain sotaisilla ja vaarallisten seikkailujen kaskuilla, joilla oli naiselliselle korvalle sama viehätys kuin niillä on ollut aina Desdemonan päivistä saakka. Mutta valepukuinen kantapoika ei haastellut ainoastaan maalla ja merellä kestetyistä vaaroista, vaan paljoa enemmän ja useammin ulkomaisista huvituksista, kemuista, tanssiaisista, joissa Ranskan, Espanjan tai Alankomaiden valiourhot näyttäysivät sikäläisille häikäisevimmille kaunottarille. Kun Alice oli aivan nuori tyttö, oli hänet kansalaissodan johdosta kasvatettu melkein kokonaan maalla ja usein hyvinkin erillään muusta maailmasta. Ei senvuoksi ollut ihme, että hän kuunteli halukkain korvin ja mieltyneesti hymyillen, mitä nuori herrasmies heidän vieraanaan ja hänen veljensä suojattina kertoi niin hilpeästi ja sovittaen joukkoon sen verran rohkeata seikkailemista tai toisinaan vakavaa aatteluakin, että puhetta ei voitu pitää pelkästään keveänä ja turhanpäiväisenä.
Niinpä siis Sir Henry Lee naureli, Alice myhäili tuon tuostakin, ja kaikki olivat tyytyväisiä, paitsi Albert, joka silti olisi tuskin itselleenkään kyennyt mainitsemaan riittävää syytä apeuteensa.
Aamiaisainekset siirrettiin viimein pois näppärän Phoeben toimeliaan valvonnan avulla, jolloin neitonen vilkui olkansa taa ja viivähteli kuuntelemaan heidän uuden vieraansa sujuvaa rupattelua, saman tulokkaan, jota hän edellisen illan aterialla palvellessaan oli pitänyt jokseenkin typerimpänä asujamena, mitä Woodstockin ovet olivat joutuneet päästämään sisäpuolelleen kauniin Rosamondin päivistä saakka.
Seurueen jäätyä rauhaan palvelijain alituiselta hyörinältä näytti Louis Kerneguy oivaltavan, että hänen ystäväänsä ja näennäistä isäntäänsä Albertia ei sopinut jättää kokonaan syrjäytymään keskustelusta, hänen itsensä onnistuneesti pitäessä vireillä niiden perheenjäsenten huomaavaisuutta, joille hänet oli vasta niin hiljakkoin esitelty. Hän siirtyi senvuoksi Albertin tuolin taakse, nojautui sen selkämykseen ja lausui hyväntuuliseen tapaan, joka teki hänen tarkoituksensa varsin ymmärrettäväksi:
"Hyvä ystäväni, oppaani ja isäntäni on tänä aamuna kuullut huonompia viestejä kuin huolii meille kertoa tai kompastunut risaiseen nuttuuni ja nahkahousuihini, tartuttaen itseensä koko sen moukkamaisuuden, minkä minä heitin yltäni viime yönä noiden surkeitten vaatekappaleiden keralla."