"Tahdon itse olla se taituri", innostui Alice, "ja minun muotokuvassani hallitsijamme osoittakoon kaikkea, mitä hänen tulisi olla noin korkeat pyrkimykset omaksuneena — mitä hänen täytyy olla noin ylhäisen syntyperän johdosta — mitä varmasti uskon hänen olevan, ja mitä valtakunnan jokaisen uskollisen sydämen olisi hänestä ajateltava".
"Hyvin sanottu, Alice", haastoi vanha ritari. "Katsotaanpa äskeistä kuvaa ja tätä! Nuori ystävämme ratkaiskoon. Panen veikkaan parhaan heponi — panisin, tarkoitan, jos minulla olisi ainoatakaan jäljellä — että Alice osoittautuu paremmaksi maalaajaksi noista kahdesta. Poikani aivot ovat luullakseni vielä sumeessa hänen tappionsa jälkeen — hän ei ole saanut Worcesterin haikua haihtumaan niistä. Hiisi sinut vieköön! — nuori mies alakärsänä yhdestä löylytyksestä! Jos sinua olisi peitottu kahteenkymmeneen kertaan kuten minua, niin olisi ollut aika näyttää totiselta. Mutta no, Alice, alotahan; värit ovat sekoitettuja lautasellasi — alotahan jollakin, mikä näyttää Vandyken elävien maalausten kaltaiselta, kun sellaisen asettaa tuon himmeän kuivakiskoisen kaavailun rinnalle, joka on olevinaan esi-isämme Victor Lee."
On huomattava, että isä oli kasvattanut Alicen niihin ylvään ja liioitellun kuningasmielisyyden aatteisiin, jotka olivat kavaliereille luonteenomaisia, ja hän oli todella intoilija kuninkuuden pyrinnöissä. Mutta sitäpaitsi hän oli hyvällä mielellä veljensä onnellisesta paluusta ja halusi pitkittää rattoisuutta, johon hänen isänsä oli viime aikoina tuskin ollenkaan antautunut.
"No niin", hän lausui, "vaikka minä en ole mikään Apelles, yritän kuitenkin maalata Aleksanterin, sellaisen kuin toivon ja olen päättänyt uskoa olevan maanpakolaisena hallitsijanamme, joka pääsköön pian palaamaan. Ja minä en tahdo mennä kauvemmas kuin hänen omaan sukuunsa. Hänellä pitää olla kaikki äidinisänsä, Ranskan Henrikin, ritarillinen urheus ja sotainen taito, kohotakseen valtaistuimelle; kaikki hänen hyväntahtoisuutensa, rakkautensa kansaa kohtaan, kärsivällisyys ikäviäkin neuvoja kuulemaan, omien toivomustensa ja mielihalujensa uhraaminen yhteiselle hyvälle, valtaan noustuansa elääkseen siunattuna ja pysyäkseen kuoltuansa niin kauvan muistissa, että vielä aikakausien vierittyä ajatellaan pyhyyden rikkomukseksi minkäänlaisen moitteen hengähtämistä hänen valtaistuintansa kohtaan! Kauvan hänen kuolemansa jälkeen, kun vielä on jäljellä ainoakaan vanhus, joka on hänet nähnyt, olkoon sen jälkeenjääneen asema vain päivätyöläisenkin tai palkollisen, on hänen elämänsä ehtoosta pidettävä huolta valtion kustannuksella ja hänen harmaita hiuksiaan katsottava arvokkaammiksi kuin jaarlin kruunua, koska hän muistaa Toisen Kaarlon, Englannin jokaisen sydämen valtiaan!"
Puhuessaan Alice oli tuskin tietoinen kenenkään muun läsnäolosta kuin isänsä ja veljensä, sillä paashi vetäysi hiukan pois piiristä, ja mitään ei ollut muistuttamassa neitoselle hänestä. Hän antoi senvuoksi vapaan vallan intoutumiselleen, ja kyynelten kimaltaessa hänen silmissään ja kauniiden kasvonpiirteiden elähtyessä hän näytti haltiattarelta, joka julisti isänmaallisen sankarin avuja. Henkilö, jota hänen kuvauksensa etupäässä koski, pysytteli taampana, kuten mainitsimme, ja salasi omat kasvonsa, mutta pitäen kauniin puhujan täydellisesti näkyvissään.
Albert Lee oli kovin hämillään, hän kun tiesi, kenen kuullen tämä ylistyspuhe pidettiin, mutta hänen isänsä kaikkia tunteita hiveli tuollainen runollinen maalailu, ja vanhus oli ihastuksissaan.
"Sen verran kuninkaasta", hän virkkoi; "ja nyt ihmisestä".
"Mitä ihmiseen tulee", vastasi Alice samaan tapaan, "niin tarvitseeko minun toivottaa hänelle enempää kuin hänen onnettoman taattonsa isälliset hyveet, miehen, josta hänen pahimmat vihamiehensäkin ovat jättäneet jälkimaineeksi, että jos siveelliset avut ja harras uskonnollisuus valittaisiin kruunua ansaitseviksi ominaisuuksiksi, yksikään mies ei voisi korkeammalla tai ehdottomammalla oikeudella vaatia niistä itselleen tunnustusta. Kohtuullinen, viisas ja säästäväinen, mutta ansion palkitsemisessa avokätinen — kirjallisuuden ja taiteen ystävä, mutta niihin kuuluvien lahjojen väärinkäytön ankara ehkäisijä — arvokas herrasmies — suopea isäntä — paras ystävä, paras isä, paras kristitty —" Hänen äänensä alkoi pettää, ja isä oli jo kohottanut nenäliinan silmilleen.
"Hän oli, tyttönen — hän oli!" huudahti Sir Henry; "mutta ei enempää siitä, minä pyydän — ei enempää — riittää; olkoot hänen pojallaan vain hänen avunsa sekä paremmat neuvojat ja suotuisammat vaiheet, niin hän on kaikkea, mitä Englanti lämpimimmissäkään toivotuksissaan voisi haluta".
Syntyi tovin äänettömyys, sillä Alicesta tuntui kuin oli hän sukupuolensa edustajaksi ja ikäisekseen puhunut liian avomielisesti ja innokkaasti. Sir Henry muisteli murhemielin hallitsija-vainajan kohtaloa, kun taasen Kerneguy ja hänen oletettu isäntänsä olivat hämillään, kenties tietoisuudesta, että todellinen Kaarlo jäi suuresti vajavaksi ihanteellisesta kuvasta, joka oli hänestä piirretty niin loistavin värein. Toisinaan kääntyy liioiteltu tai soveltumaton ylistys mitä ankarimmaksi ivaksi.