"Juuri sama John Milton", vastasi Kaarlo, "pikku poikien koulumestari ja pilvien vaatturi, joille hän varustaa hopealla sisustettuja mustia pukuja muitta kustannuksitta kuin terveen järjen".
"Markham Everard", haastoi vanha ritari, "minä en ikinä anna sinulle anteeksi — en koskaan, en koskaan. Sinä olet pannut minut lausumaan ylistyksen sanoja heittiöstä, jonka sisälmysten tulisi lihottaa haaskahaukkoja. — Älä puhu minulle, vaan mene tiehesi! Olenko minä, omaisesi ja hyväntekijäsi, sovelias henkilö vei jättäväksi jakelemaan suositustani ja kiittelyäni umpimähkään sekä tahrimaan sellaista valkaistua hautaa kuin viisastelija Miltonia?"
"Minä tunnustan", pahoitteli Everard, "että tämä on tylyä menettelyä. Te kovistelitte minua — haastoitte minut esittämään yhtä hyvää runoutta kuin Shakespearen. Ajattelin ainoastaan säkeitä enkä Miltonin valtiollisia mielipiteitä."
"Niinpä niin", vastasi Sir Henry, "kyllä me tunnemme saivarrustaitosi; sinä pystyit sotimaan kuninkaan etuoikeuksia vastaan, tarkoittamatta vähäisintäkään haittaa hänen persoonalleen. Uh, taivas varjelkoon! Mutta taivas kuulee ja tuomitsee sinua. — Laske pöydälle se juoma, Phoebe", sivulauseena palvelustytölle, joka toi virvoketta, "eversti Everardia ei janota. — Teikäläiset ovat pyyhkineet suunsa ja sanoneet, että te ette ole tehneet mitään pahaa. Mutta vaikka olette pettäneet ihmisiä, Jumalaa ette kuitenkaan voi pettää. Ja Woodstockissa eivät teikäläiset saa pyyhkiä huuliansa ruuan tai juomankaan jälkeen, sen vakuutan."
Siten yhtäkkiä syytettynä koko uskonnollisen lahkonsa ja valtiollisen puolueensa varjopuoliksi väitetyistä vioista Everard älysi liian myöhään, miten varomaton hän oli ollut antaessaan alun, kun vastusti väitteillään enonsa makua draamallisessa runoudessa. Hän yritti selittää — pyydellä anteeksi.
"Erehdyin tarkoituksestanne, hyvä eno, ja ajattelin todella haluavanne tietää jotakin meikäläisestä kirjallisuudesta. Ja minä tunnustan, että kerratessani säkeitä, joita te ette pitänyt ansiottomina kuultavaksenne, luulin tuottavani teille mielihyvää enkä suinkaan suututtavani teitä."
"Niin vainkin!" vastasi ritari heltymättömän kiukkuisena; "tunnustat — tunnustat — niin, se on uutena vakuuttamisen sanantapana hovilaisten ja kavalierien syntisen vannomisen sijasta. Huh, tunnusta vähemmän ja tee enemmän — ja hyvästi nyt. — Master Kerneguy, huoneessani tapaatte juotavaa."
Phoeben seistessä avosuin ihmetellen äkillistä riitaa ei eversti Everardin kiusaannusta ja pahastusta vähäisessä määrin kartuttanut nuoren skotlantilaisen ylimielisyys. Sen ajan hoviteikarien tavoin kädet taskuihin pistettyinä oli nuori pakolainen heittäytynyt takanojoon eräälle vanhanaikuiselle istuimelle, ja vaikka hän tavanmukaisesti oli liian kohtelias nauraakseen ääneen ja harjaantunut siihen sisällisen naurun taitoon, jolla maailmanmiehet oppivat antautumaan rattonsa valtaan rettelöihin joutumatta tai suoranaista loukkausta tuottamatta, ei hän millään muotoa yrittänyt salata, että häntä sydämen pohjasta huvitti se tulos, jonka oli aiheuttanut everstin vieraskäynti Woodstockissa. Eversti Everardin kärsivällisyys oli kuitenkin jo kohdannut rajan ja oli menossa sen yli, sillä enon ja sisarenpojan luonteissa oli yhtäläisyyttäkin, vaikka he valtiollisissa mielipiteissä olivat joutuneet vastakkaisille laduille.
"Horna!" huudahti eversti, ja hänen äänenpainonsa soveltui puritanille yhtä vähän kuin itse sanakin.
"Aamen!" virkahti Louis Kerneguy, mutta niin hiljaa ja säveästi, että huudahdus näytti pikemmin puhkeavan itsestään kuin olevan tahallisesti lausuttu.