Sir Henry Lee oli odottanut kuulevansa varsin toisenlaisen purkauksen kuin nuo klassilliset ja kauniit säkeet. Hänen kasvojensa halveksiva ilme haihtui pian, mutistettu ylähuuli silisi, ja vasemmalla kädellään sivellen partaansa hän kohotti oikean käden etusormen silmäkulmalleen syvän tarkkaavaisuuden merkiksi. Everardin vaiettua vanhus huokasi kuin kauniin soitannon viimeisen sävelmän vaimentuessa. Hän puhui sitte leppeämpään tapaan kuin äsken.
"Markham", hän sanoi, "nuo säkeet soluvat miellyttävästi ja kuuluvat korvissani kuin huilun puhtaalta luritukselta. Mutta sinä tiedät, että olen hiukan hidas käsittämään kuulemani täyttä merkitystä ensimäisellä kerralla. Toista minulle ne säkeet, verkalleen ja harkitusti, sillä mieleni tekee aina kuulla runoa kahdesti, ensimäisellä kerralla soinnun vuoksi ja jälkimäisellä sisällön."
Siten rohkaistuna Everard lausui säkeet uudestaan, lujemmin ja tehokkaammin; ritari tajusi ne selvästi, ja hänen katseensa ja eleensä ilmaisivat suurta suosiota.
"Niin!" hän puhkesi haastamaan, kun Everard jälleen vaikeni; "niin, minä sanon tuollaista runoudeksi, vaikka se olisikin presbyteriläisen tai anabaptistinkin sepittämää. Ja tavattiinhan hyviä ja hurskaita ihmisiä niissäkin syntisissä kaupungeissa, jotka taivaan tulella hävitettiin. Olen tosiaan kuullut, vaikka epäuskoisena, — suo anteeksi, Everard, — että keskuudessanne on miehiä, jotka ovat nähneet erehtyneensä kapinoidessaan mitä parhainta ja ystävällisintä herraa vastaan ja saadessaan aikaan hänen joutumisensa vie rajumman joukkueen uhriksi kuin he itse olivat. Niin, epäilemättä se sielun säveys ja mielen puhtaus, jotka loivat nuo kauniit säkeet, ovat jo kauvan sitten opettaneet noin rakastettavan miehen sanomaan: minä olen tehnyt syntiä, minä olen tehnyt syntiä. Enpä epäile, että noin sulosointuinen harppu on murtunut mielenkarvauteen niiden rikosten tähden, joiden todistajana hän oli, ja nyt hän istuu kumarassa Englannin häpeän ja surun painamana, — kaikki ylväät runolauselmansa, kuten Will sanoo,
"'kuin tiu'ut vienot epäsointuun saatu'.
"Ettekö tekin ajattele niin, master Kerneguy?"
"En vainkaan, Sir Henry", vastasi kantapoika hiukan häijysti.
"Mitä, ettekö usko, että noiden säkeiden sepittäjän täytyy kuulua parempaan joukkoon ja kallistua meidän katsantokantaamme?"
"Minä luulen, Sir Henry, että tuo runous tekee kyhääjänsä päteväksi kirjoittamaan näytelmän Potifarista ja tämän ynseästä rakastajasta; ja mitä hänen yhteiskunnalliseen asemaansa tulee, niin tuo viime vertauskuva pilven tummasta takista tai viitasta ja sen hopeisesta sisustuksesta olisi leimannut hänet minun silmissäni vaatturiksi, jollen sattuisi tietämään, että hän toimii koulumestarina ja kelpaisi valtiollisilta mielipiteiltään Cromwellin hovirunoilijaksi, — sillä mitä eversti Everard on tässä lausuillut niin hartaasti, sitä ei ole sepittänyt sen vähemmin kuuluisa henkilö kuin John Milton."
"John Milton!" huudahti Sir Henry hämmästyneenä. "Mitä! John Milton, jonka herjaavasta ja verenhimoisesta kynästä on herunut Defensio Populi Anglicani! Paholaisten katalan ylioikeuden asianajaja! — Suuren petturin, iljettävän teeskentelijän, kammottavan hirviön, maailman epäsikiön, ihmiskunnan häpeän, kunnottomuuden ja synnin viemärin ja kaiken kehnouden kokoelman Oliver Cromwellin kätyri ja norkko!"