"Vai niin!" virkahti ritari, vaivoin hilliten raivostustaan. "Tekisi mieleni tutustua siihen runouden mestariteokseen! Saanko kysyä sen etevän henkilön nimeä?"
"Sen täytyy olla Vicars tai ainakin Withers", tokaisi valepukuinen paashi.
"Ei, sir", vastasi Everard, "eikä Hawthorndenin Drummond eikä myöskään loordi Stirling. Ja kuitenkin ne säkeet todistavat sanani, jos ette ota lukuun huonoa lausumistapaa, sillä minä olen paremmin tottunut puhumaan pataljoonalle kuin niille, jotka rakastavat runottaria. Säkeissä esiintyy puhujana yön yllättämä nainen, joka poluttomassa metsässä eksyttyään ensin ilmaisee kiihtymystänsä taikauskoisten huolten johdosta, joita hänen asemansa aiheutti."
"Siis näytelmä, ja keropään kirjailijan kyhäämä!" ihmetteli Sir Henry.
"Draamallinen tuote ainakin", vastasi hänen sisarenpoikansa ja alkoi lausua koruttomasti, mutta taiteellisesti nykyaikana peräti tutuiksi tulleita rivejä, jotka eivät vielä olleet saavuttaneet mitään kuuluisuutta, kun tekijän maine perustui pikemmin hänen kiistakirjoituksiinsa ja valtiollisiin julkaisuihinsa kuin runouteen, joskin tämä myöhempinä aikoina joutui kannattamaan hänen kuolemattomuutensa ikuista muistopatsasta:
"Säväyttää voi nää mietteet hurskaan mieltä, ei tyrmistyttää, koska häll' on aina vierellään voimasankar', Omatunto."
"Oma mielipiteeni, Markham, oma mielipiteeni", huudahti Sir Henry ihastuksen vallassa; "paremmin ilmaistuna, mutta ihan samaa kuin minä huomautin, kun keropäät heittiö; olivat näkevinään aaveita Woodstockissa! Jatka toki."
Everard pitkitti:
"'Oi, tervetullut, säihkysilmä Usko, — myös kultasiivin leijaat luoksein, Toivo, käy enkel' eelläs, ehjä Puhtaus! Ma teidät nään, nyt uskon horjumatta: Ylhäisin Hyvä, jolle kaikki turmat vain koston orjantyötä toimittavat, lähettäis välkkyvartijan, jos tarvis ois puoltaa henkeään ja kunniaani. — Petynkö, eikö tuolla tumma pilvi hopeista sisustusta yölle käännä?'"
"Muu on minulta unohtunut", virkkoi lausuja, "ja ihmettelen, että olen kyennyt muistamaan senkään vertaa".