"'myös nuoren Heikun, hattu kallellaan'.

"Mitä vanhan Heikun[25] näkemiseen tulee, niin —" Ritari pysähtyi ja näytti häveliäältä mieheltä, joka muovasi sanaleikkiä. "Mitä vanhaan Heikkuun tulee — ka, yhtä hyvin olisitte voinut nähdä itse Vanhan Herran. Ymmärrättehän master Kerneguy — Vihtahousun — ha, ha, ha! Everard poikani, toivoakseni ei arkatuntoisuutesi järähdä viattomasta leikkipuheesta?"

Hän riemastui niin suuresti kumppaniensa suosionilmaisuista, että lausuili tuon kuuluisan säejakson kokonaan, lopettaen sillä vakuutuksella, että nykyinen aika pankoon yhteen kimppuun kaikki sukkeluksensa, — Donnen, Cowleyn, Wallerin ja koko liudan, — ja sittekään ei noin muodostuneella runoilijalla olisi kymmenettä osaa vanhan Willin nerosta. "Mutta pyydän sinulta anteeksi, sisarenpoika", hän lisäsi, "sinä kun luullakseni et ollenkaan suvaitse mitään näytelmiä".

"Ei, en ole sentään aivan niin turhansurkeileva kuin te arvelette, eno. Olen aikoinani suosinut niitä kenties liiaksikin ja nykyään en tuomitse niitä kerrassaan tai summamutikassa, vaikka minä en hyväksy niiden vallattomuuksia ja luonnottomuuksia. En voi olla Shakespearessakaan näkemättä monia seikkoja, jotka ovat sekä pahennuksia säädyllisyydelle että haitallisia hyville tavoille — lukuisia kohtia, jotka pyrkivät pilkkaamaan hyvettä tai suosittelemaan pahetta, — ainakin lieventämään tämän rumuutta. En voi pitää noita nerokkaita runoja hyödyllisenä lukemisena olletikaan nuorisolle, niissä kun esitetään verenvuodatusta pääpuuhana miehille ja lemmen juonia naisten ainoana hommana."

Näitä huomautuksia tehdessään Everard yksinkertaisena ajatteli vain antavansa enolleen tilaisuuden hartaimman harrastuksensa puoltamiseen, loukkaamatta häntä vastaväitteellä, joka oli noin rajoitettu ja lakea. Mutta tällöin kuten usein muulloinkin hän unohti, kuinka itsepintainen hänen enonsa oli mielipiteissään sekä uskonnon asioissa että valtiollisella alalla ja makuseikoissa, ja että olisi ollut yhtä helppo kääntää hänet presbyteriläisen hallitusmuodon puolelle tai saada tekemään puhdistusvala kuin horjuttaa hänen luottamustansa Shakespeareen. Kunnon ritarin väittelytavassa oli toinenkin omituisuus, jota Everard ei koskaan kyennyt täydellisesti tajuamaan, ollen itse luonteeltaan avomielinen ja suorasukainen, siitä puhumattakaan, että hänen uskonnolliset käsityksensä olivat jossain määrin suvaitsemattomia seuraelämässä usein käytetylle peittelylle ja teeskentelylle. Luonnollisesta kuumaverisyydestään tietoisena oli Sir Henryllä nimittäin tapana olla tarkoin varuillaan sitä vastaan. Suurestikin loukkaantuneena hän pitkitti jonkun aikaa väittelyä kaikin puolin ulkonaisesti levollisena, kunnes tunteet kohosivat niin rajuiksi, että ne voittivat ja pyyhkäisivät tieltään keinotekoiset sulut ja purkausivat vastustajaan yhä yltyneessä raivossa. Siten sattui usein, että hän kavalan vanhan kenraalin tavoin peräytyi vastustajansa nähden hyvässä järjestyksessä ja vähin erin, tehden niin maltillista vastarintaa, että kiistakumppani tuli houkutelluksi takaa-ajoon sille paikalle, missä hän viimein teki äkillisen ja aavistamattoman hyökkäyksen, ratsuja jalkaväki sekä tykistö yhtaikaa, jolloin vihollinen harvoin jäi häkeltymättä, jollei hän saanut sitä kukistetuksikin.

Tämän periaatteen mukaan hän siis Everardin viime puheen kuullessaan salasi suuttumuksensa ja vastasi pakoittaen sävyssään kohteliaisuuden vartioimaan kiihtymystä:

"Epäilemättä on presbyteriläinen vallassääty kautta kaikkien näiden onnettomien aikojen antanut sellaisia todisteita nöyrästä, sävyisästä ja vaatimattomasta yleisen hyvän harrastuksesta, että heillä on oikeus saada yleistä luottamusta vilpittömyyteensä, kun he tuntevat varsin voimakkaita epäilyksiä sellaisten teoksien suhteen, joissa uskonnon ja hyveen ylväimpiin aatoksiin, — aatoksiin, jotka voisivat kääntää paatuneita syntisiä ja erinomaisesti soveltuisivat kuolevien pyhimysten ja marttyyrien suuhun, — on sattunut aikojen karkeuden ja kehittymättömän maun johdosta sekaantumaan joitakuita meheviä piloja ja muuta sellaista ainesta, mikä ei ole suurestikaan tiellä muille kuin tuollaisen kuonan huolellisille penkojille, jotta he saisivat käyttää sitä sellaisen halventamiseen, mikä itsessään ansaitsee mitä suurinta ylistystä, Mutta erityisesti haluaisin kuulla sisarenpojaltani, onko ainoakaan niistä lahjakkaista miehistä, jotka ovat karkoittaneet Englannin kirkon oppineet ja viisaat hengenmiehet saarnastuolista ja nyt loistavat heidän sijallaan, saanut mitään innoitusta runottarilta, — jos minun sopii käyttää niin arkiaikaista sanaa eversti Everardin loukkaantumatta, vai eivätkö he ole yhtä typerästi ja raakamaisesti vieraita kirjalliselle sivistykselle kuin inhimillisyydellekin."

Eversti Everard olisi saattanut tämän puheen ivallisesta sävystä arvata, mikä myrsky teki tuloansa hänen enonsa povessa. Niin, olisipa hän voinut käsittää vanhan ritarin tunteet pelkästä eversti-sanan korostamisesta, hän kun ei muulloin kuin vimmansa noustessa käyttänyt Everardista sitä nimitystä, koska se enimmin yhdisti sisarenpojan hänen vihaamaansa puolueeseen. Osittain hän tajusikin jotain olevan vialla, ja toivoen saavansa nähdä Alice-serkkunsa eversti pidättyi vastaamasta mitään enonsa lausuntoon, joka päättyi juuri kun vanha ritari oli laskeutunut ratsailta palatsihuvilan ovella ja kahden saattolaisensa seurassa astui eteissuojamaan.

Samassa ilmestyi paikalle Phoebe ja sai käskyn tuoda jotakin "juotavaa" herrasmiehille. Woodstockin Hebe tunsi Everardin heti ja tervehti häntä melkein huomaamattomalla niiauksella, mutta hän ei pyrkimyksensä mukaan hyödyttänyt asiaansa, kun kysyi ritarilta pelkästään muodon vuoksi, pitikö mistress Alicen tulla saapuville. Ankara Ei oli jyrkkänä vastauksena, ja epäaikainen sekaantuminen näytti lisäävän hänen entistä ärtymystänsä Everardia vastaan Shakespearen halventamisesta. "Vaatisinpa", puheli Sir Henry tuohon tukalaan aiheeseen palaten, "jos köyhän ja aseista riisutun kavalierin sopisi käyttää sellaista sanaa voitollisen armeijan upseeria kohtaan, vaatisinpa saada tietää, eikö se mullistus, joka on lähettänyt meille pyhimyksiä ja profeettoja loppumattomiin, ole myöskin suonut meille runoilijaa, jolla on kylliksi lahjoja ja ylevyyttä, himmentääkseen vanhan Willin, meidän sokaistuneiden ja lihallisten kavalierien oraakkelin ja epäjumalan?"

"Kyllähän, sir", vastasi eversti Everard, "tunnen erään tasavallan ystävän kirjoittamia säkeitä, — ja draamallistakin laatua olevia, — jotka puolueettomassa vaa'assa punnittuina voisivat vetää vertoja Shakespearenkin runoudelle, samalla kun ne ovat vapaita siitä pöyhistelystä ja säädyttömyydestä, jolla se suuri laulaja on toisinaan tyytynyt hivelemään raakamaisen kuulijakuntansa karkeita mielitekoja".