PRINSSI NÖYRYYTETTYNÄ.
Eversti Everardin siten kuohuksissaan poistuessa pikku virkistystilaisuudesta, jonka Sir Henry Lee oli hyväntuulisena tarjonnut ja sitte kiukustuneena kieltänyt, nautti hyvä vanha ritari sitä tyttärensä ja vieraansa seurassa, tuskin vielä toipuneena kuohahduksestaan. Pian jälkeenpäin hän muisti jonkun metsänhoidollisen tehtävän, sillä hän piti yhä säännöllisesti huolta virkavelvollisuuksistaan, niin vähän kuin siitä olikin hyötyä. Hän kutsui Bevisin ja läksi ulos, jättäen molemmat nuoret kahden kesken.
"Nyt", tuumi lemmenhaluinen prinssi itsekseen, "kun Alice on jäänyt jalopeuraansa vaille, on katsottava, onko hän itse tiikerin rotua. — Kas, Sir Bevis on jättänyt hoidokkinsa", hän virkkoi ääneen; "luulin entisen ajan ritarien, noiden ankarain holhoojain, joiden oivana edustajana se on, olleen tiukempia valppaan vartion pitämisessä".
"Bevis tietää palveluksensa olevan minun luonani aivan tarpeetonta", sanoi Alice, "ja sillä on lisäksi suoritettavana muita velvollisuuksia, joita jokainen oikea ritari pitää parempina kuin värjötellä kaiken aamupäivää naisen naurattelijana".
"Te puhutte kavallusta kaikkea hellää tunnetta vastaan", lausui teikari. "Neitosen kepeimmänkin toivomuksen tulisi olla oikealle ritarille sitovampi kuin mikään muu, hänen hallitsijansa kutsumusta lukuunottamatta. Soisin, mistress Alice, että vain vihjaisitte vähäisimmänkään halunne minulle, niin näkisitte, miten minä olen totuttautunut kuuliaiseksi."
"Ette ollenkaan tuonut minulle tietoa tänä aamuna, mitä kello oli", vastasi nuori neiti, "ja siinä minä istuin kysymässä Ajan siivistä, kun minun olisi pitänyt muistaa, että herrasmiesten mielistely voi olla yhtä häipyvää kuin Aika itse. Mistä tiedätte, mitä teidän tottelemattomuutenne on voinut maksaa minulle ja muille? Vanukas ja piirakka ovat voineet palaa karrelle, sir, sillä minä noudatan vanhaa kotoista sääntöä, pitäen silmällä keittiötä, — tai olisin saattanut myöhästyä rukouksista taikka jäädä pois sovitusta kohtauksesta pelkästään master Louis Kerneguyn laiminlyönnin tähden, kun hän ei ilmoittanut minulle ajan kulumista."
"Voi, minä olenkin niitä rakastajia, jotka eivät kykene sietämään poissaoloa", selitti Kerneguy. "Minun täytyy ikuisesti olla kauniin viholliseni jaloissa — sellaisella nimityksellä muistaakseni haaverunoelmat opettavat meitä osoittamaan kunnioitustamme sille kauniille ja julmalle, jolle omistamme sydämemme ja henkemme. Puhu puolestani, hyvä luuttu", hän lisäsi ottaen käteensä soittokapineen, "ja näytä, enkö minä tunne velvollisuuttani".
Hän lauloi, mutta enemmän aistikkaasti kuin taitavasti, erään ranskalaisen rondeaun, jonka joku sukkelus tai sonetinsepittäjä oli kepeän huolettomasti sovittanut toisen kielen sakeisiin.
Vain hetki seuraas! — Kun aamun armaan
itäinen hohde vie häämyn harmaan,
oi, mikä mielein saa tyytymään
taas arkityöhön ja hyörinään,
suruihin uusiin, joit' antaa päivät,
kun menneen muistotkin taakaks jäivät? —
Vain hetki seuraas.
Vain hetki seuraas! — Kun voimaa kuumaa
saa puolipäivä ja päätä huumaa,
mik' antaa sulholle palkinnon,
kun kedon paahteesta päässyt on,
ja paremminkin kuin luola, lehto,
on hälle viileän rauhan ehto? —
Vain hetki seuraas.