Vain hetki seuraas! — Kun ilta koituu,
oi, mikä mielestäin unhoon noituu
kaikk' kiittämättömät askareet
ja toiveet turhiksi rauenneet,
kun tarpeet niukan vain täytteen saivat,
isännän hylkimät uuraat vaivat? —
Vain hetki seuraas.
"Onpa kyllä vielä säkeistö lisääkin", huomautti laulaja, "mutta sitä en esitä teille, mistress Alice, syystä että muutamat hovin kainostelijat eivät siitä pitäneet".
"Kiitän teitä, master Louis", vastasi nuori neiti, "sekä hyvästä valinnastanne, kun lauloitte sellaista, mikä on tuottanut minulle mielihyvää, että sen pidättämisestä, minkä ajattelitte voivan loukata minua. Vaikka olenkin maalaistyttö, pyrin sikäli hovimuotiin, etten vastaanota mitään, mitä ei siellä katsota paremmassa piirissä kelvolliseksi."
"Soisinpa olevanne niin vakaa sikäläisen elämänkatsomuksen kannattaja", sanoi Louis, "että hyväksyisitte kaiken sen, minkä hovinaiset kelpoittaisivat".
"Ja mitä siitä johtuisi?" kysyi Alice aivan tyynesti.
"Siinä tapauksessa", selitti Louis hämillään kuin kenraali, joka huomaa, että hänen hyökkäysvalmistuksensa eivät näy tuottavan viholliselle pelkoa tai hämmennystä, "siinä tapauksessa te antaisitte anteeksi minulle, Alice-neiti, jos puhuisin teille lämpimämpää kieltä kuin pelkää mielistelyä — jos ilmaisisin teille, kuinka suuresti sydämeni ottaa osaa siihen, mitä te katsotte joutavaksi leikkipuheeksi — jos vakavasti tunnustaisin, että teidän vallassanne on tehdä minusta onnellisin tai viheliäisin ihmisolento".
"Master Kerneguy", virkkoi Alice yhä järkkymättömän huolettomasti, "ymmärtäkäämme toisiamme. Olen vaillinaisesti tutustunut ylhäisiin tapoihin, ja sanon teille suoraan, ettei mieleni tee näyttää typerältä maalaistytöltä, joka tietämättömänä tai turhamaisena hätkähtää jokaisesta mielistelyn sanasta, mitä hän kuulee nuorelta mieheltä, jolla ei ole hetkellisesti sen parempaa tehtävää kuin sepittää ja levittää tuollaisia vääriä kohteliaisuuksia. Mutta näennäisen maalaisuuden ja kömpelön arkuuden pelko ei saa viedä minua liian pitkälle, ja kun olen tietämätön täsmällisistä rajoista, tahdon pitää varani, pysähtyäkseni niiden sisäpuolelle."
"Tokihan, madam", sanoi Kerneguy, "miten ankarasti tahansa olettekaan taipuvainen tuomitsemaan minua, oikeudentuntonne ei kuitenkaan rankaise minua kovin tylysti rikkomuksesta, jonka yksinomaisena aiheena ovat teidän sulonne?"
"Kuulkaa minua loppuun, sir, olkaa hyvä", pitkitti Alice. "Olen kuunnellut teitä, haastellessanne en berger — vieläpä' on mukautumiseni ollut niin suuri, että olen vastannut teille en bergère — sillä luullakseni ei Lindorin ja Jeannetonin vuoropuhelusta voi johtua muuta kuin naurua, koska sen tyylin päävikana on suunnaton ja kyllästyttävä tyhjäpäisyys ja teeskentely. Mutta kun alatte polvistua, tarjoutua ottamaan käteni ja puhua vakavampana sävyltänne, täytyy minun muistuttaa teille todellisista osistamme. Minä olen Sir Henry Leen tytär, sir, ja te olette tai sanotte olevanne master Louis Kerneguy, veljeni paashi ja isäni katon suojaan päässyt pakolainen, jonka turvaamisesta hän itse joutuu vaaraan, joten teidän ikävien ajattelemattomuuksienne ei pitäisi häiritä hänen huonekuntaansa."
"Taivas suokoon, sievä Alice", huudahti kuningas, "että ainoastaan Louis Kerneguyn halvasta ja täpärästä asemasta johtuu vastahakoisuutenne lähentelyyn, jota minä en tavoita leikillä, vaan aivan vakavasti, koska on kysymyksessä onnellisuuteni! — Alice, sinulla on sukusi sielu, ja tietysti rakastat kunniaa. En ole sen enempää se puutteenalainen skotlantilainen paashi, jota olen omien tarkoitusteni takia näytellyt, kuin olen se kömpelö moukka, jonka käyttäytymisen omaksuin tuttavuutemme ensimäisenä iltana. Niin köyhältä kuin näytänkin, tämä käsi voi tarjota ylimyksen kruunun."