"Pitäkää se", sanoi Alice, "jotakuta kunnianhimoisempaa neitoa varten, mylord, sillä se lienee arvonimenne, jos tämä haaveellinen haastelu on vakavaa. Minä en ottaisi kädestänne herttuattarenkaan arvoa."
"Yhdessä merkityksessä, viehättävä Alice, et ole liioitellut valtaani tai tunteitteni voimakkuutta. Kuninkaasi — Kaarlo Stuart sinulle puhuu! Hän voi luoda herttuattaria, ja jos kauneus oikeuttaa siihen arvoon, niin juuri Alice Leen viehkeys sen ansaitsee. Ei, ei — nouse — älä polvistu — hallitsijasi tulee sinulle polvistua, Alice, sillä hän on kiintynyt sinuun tuhatkertaisesti hellemmin kuin vaeltaja Louis uskalsi tunnustaa. Aliceni on, sen tiedän, kasvatettu sellaisiin rakkauden ja kuuliaisuuden periaatteisiin hallitsijaansa kohtaan, että hän ei omaltatunnoltaan tai sääliltään voi tuottaa kuninkaalleen sellaista vammaa kuin hyljeksimiseni merkitsisi."
Kaarlon turhaan tahtoessa estää oli Alice painunut toisen polvensa varaan, kunnes kosketti huulillaan kättä, jolla toinen yritti kohottaa häntä. Mutta tämän tervehdyksensä jälkeen hän oikaisihe suoraksi, käsivarret laskettuina ristikkäin povelle — katseet nöyrinä, mutta levollisina, terävinä ja valppaina, ja hän oli näköjään niin maltillinen, niin vähän imarreltu tiedosta, jota kuningas oli luullut aivan yllättäväksi, että tämä tuskin tiesi, millaisin sanoin hän tehostaisi suostutteluaan.
"Sinä olet ääneti — olet ääneti", hän sanoi, "sievä Alice. Eikö kuninkaalla ole sinuun enempää vaikutusta kuin köyhällä skotlantilaisella paashilla?"
"Tavallaan kaikki mahdollinen vaikutus", vastasi Alice, "sillä hän vallitsee parhaita ajatuksiani, parhaita toivomuksiani, totisia rukouksiani, harrasta uskollisuuttani, jota Lee-suvun naiset ovat velvolliset todistamaan verelläänkin, jos tulee tarvis, niinkuin sen miehet ovat aina olleet valmiita puoltamaan sitä miekallaan. Mutta vilpittömän ja kuuliaisen alamaisen velvollisuuksien ulkopuolella kuningas merkitsee Alice Leelle vähemmänkin kuin köyhä Louis Kerneguy. Paashi olisi voinut esittää kunniallista liittoa — hallitsija voi tarjota ainoastaan tahrattua aateliskruunua."
"Sinä erehdyt, Alice, — sinä erehdyt", väitti kuningas kiihkeästi.
"Istuudu ja anna minun puhua sinulle — istuudu — mitä pelkäät?"
"En pelkää mitään, teidän majesteettinne", vastasi Alice. "Mitä voin peljätä Britannian kuninkaalta — minä, hänen uskollisen alamaisensa tytär, ja isäni katon alla? Mutta minä muistan, mikä juopa on välillämme, ja vaikka voisin haastella joutavia ja puhua leikkiä vertaiseni kanssa, tulee minun näyttäytyä kuninkaalleni ainoastaan alamaisvelvollisuuden määräämässä asennossa, paitsi milloin hänen turvallisuutensa näyttää vaativan, että minä en tunnusta hänen arvoansa."
Kaarlo ei nuoruudestaan huolimatta ollut mikään alokas tällaisissa kohtauksissa. Häntä ihmetytti kohdata sellaista vastarintaa, jota hän ei ollut ennen tavannut samanlaisissa pyrkimyksissään, silloinkaan kun hän ei ollut menestynyt. Alicen sävyssä ja käytöksessä ei ilmennyt suuttumusta eikä loukattua ylpeyttä, ei järkkymystä eikä halveksumista, todellista tai teeskenneltyä. Hän seisoi näköjään tyynesti valmistautuneena järkeilemään asiasta, jonka yleensä ratkaisee intohimo. Hän ei osoittanut mitään halua paeta huoneesta, vaan näytti päättäneen kärsivällisesti kuunnella rakastajan vetoomusta, samalla kun hänen kasvonsa ja sävynsä vihjasivat, että tämä mukautuminen johtui vain kunnioituksesta kuninkaan tahtoa kohtaan.
"Hän on kunnianhimoinen", ajatteli Kaarlo; "minun tulee toivoa menestystä ainoastaan huikaisemalla häntä loistokkuuden viehätyksellä, eikä pelkällä kiihkeällä suostuttelulla. — Istuudu toki, sievä Alice", hän sanoi, "rakastaja rukoilee sinua — kuningas käskee".
"Kuningas", vastasi Alice, "voi sallia kuninkuudelle kuuluvien muodollisuuksien hellittämistä, mutta hän ei voi nimenomaisella määräykselläkään kumota alamaisen velvollisuutta. Seison tässä sen aikaa kun teidän majesteettinne suvaitsee puhutella minua — kärsivällisenä kuuntelijana, velvollisuuteni mukaan."