Ymmärrys tehosti hänelle oman elämänsä tärkeyttä sen suuren päämäärän vastaiselle tavoittamiselle, jonka saavuttaminen oli hänellä äskettäin toistaiseksi rauennut — yksinvallan palauttaminen Englantiin, valtaistuimen lujittaminen uudelleen, isänsä kruunun voittaminen haltuunsa, hänen kuolemansa kostaminen sekä omaisuuden ja isänmaan toimittaminen takaisin lukuisille maanpakolaisille, jotka harhailivat varattomina maailmalla sen johdosta, että olivat kannattaneet hänen asiaansa. Ylpeyskin eli oikeammin puolustettava ja luonnollinen arvokkuuden tunne osoitti, kuinka arvotonta oli prinssin alentua todelliseen itsekohtaiseen rettelöön alamaisensa kanssa, ja mikä pilkka tärvelisi hänen muistoansa, jos hän saisi mitättömän lemmenjuonen takia surmansa yksityisen kansalaisen kädestä. Mitä sanoisivat sellaisesta päättömyydestä hänen viisaat neuvojansa Nicholas ja Hyde — mitä ajattelisi siitä hänen hyväsydäminen ja viisas holhoojansa Hertfordin markiisi? Eikö se olisi omiaan horjuttamaan kuningasmielisen puolueen vakaitten ja järkevien jäsenten uskollisuutta, sillä miten panisivat he alttiiksi henkensä ja omaisuutensa, nostaakseen kuningaskunnan hallitsijaksi nuoren miehen, joka ei kyennyt hallitsemaan omia halujaan? Tähän oli lisättävä se ajatus, että hänen menestyksensäkin tässä hetken kiistassa tuottaisi kaksinkertaisia vaikeuksia hänen pelastumiselleen, joka jo näytti kyllin täpärältä. Jos hän ei juuri tulisi surmanneeksi vastustajaansa, vaan pelkästään päässeeksi hänestä voittopuolelle, niin saattoihan tämä etsiä kostoa luovuttamalla hallituksen käsiin ilkimielisen Louis Kerneguyn, jonka todellinen nimi ei voisi siinä tapauksessa välttää ilmituloa.

Nämä mietteet kehoittivat pontevasti Kaarloa selviytymään haasteesta ilman taistelua, ja se poikkeus, jonka hän oli esittänyt vastaanottaessaan sen, soikin hänelle jonkunlaisen tilaisuuden rauhalliseen ratkaisuun.

Mutta Kiihkollakin oli väitöksensä, joita se esitti äskeisen mielipahan ja nolostuksen ärsyttämälle luonteelle. Ensiksikin, hän oli prinssinäkin herrasmies, jolla siinä asemassaan oli oikeus pahastua ja pakko antaa tai vaatia tavanmukaista hyvitystä, joutuessaan erimielisyyteen toisen herrasmiehen kanssa. Englantilaisten silmissä, kuiskasi se kiusaaja, hän ei voisi milloinkaan menettää vaikutustansa osoittautumalla valmiiksi astumaan suoramielisesti esiin ja puoltamaan, mitä oli tehnyt tai sanonut omalla vastuullaan, sen sijaan että olisi vetäytynyt kuninkaallisen syntynsä ja suurten pyrkimystensä suojaan. Vapaan kansakunnan keskuudessa näytti siltä, että hän pikemmin voittaisi kuin kärsisi häviötä yleisessä arvostelussa käytöksen perusteella, joka ei voinut olla näyttämättä uljaalta ja ylväältä. Ja miehuuden loiste oli paljoa välttämättömämpi hänen pyrintöjensä tueksi kuin mikään muu maine, ja hänen rohkeutensa saattaisi joutua epäillyksi, jollei hän vastaisi haasteeseen. Mitä sanoisivat Villiers ja Wilmot lempiseikkailusta, jossa hän olisi antanut maalaistytön kohdella häntä häpeällisesti ja jättänyt kostamatta kilpailijalleen? Ne pilkkalaulut, joita he sepittäisivät, sukkelat kommat, joita he siitä aiheesta levittäisivät, olisivat tukalampia sietää kuin Hertfordin, Hyden ja Nicholasin vakavat nuhteet. Tämä ajatus sekä nuorekkaan ja heränneen urheuden kannustus vakiinnuttivat lopulta hänen päätöksensä, ja Woodstockiin palatessaan hän oli varma sopimuksensa täyttämisestä, tulkoon siitä mitä tahansa.

Kenties sekaantui hänen päätökseensä salainen usko, että sellainen kohtaus ei kääntyisi onnettomaksi. Hän oli parhaassa nuoruudessaan, rivakka kaikissa ruumiillisissa harjoituksissa eikä mitenkään huonompi eversti Everardia itsepuolustuksen taidossa, mikäli aamullinen koe osoitti. Sellainen ajatus ainakin saattoi vilahtaa kuninkaalliseen mieleen, kun hän itsekseen hyräili tuttua laulunpätkää, jonka oli kuullut asuessaan Skotlannissa:

"Ei aina päihdy, vaikka juo,
ei taisto aina surmaan suista;
jos tyttöselle suukon suo,
hän ain' ei sitä suuttuin muista."

Sillävälin oli toimekas ja kaikkea järjestelevä t:ri Rochecliffe saanut vihjatuksi Alicelle, että tämän tuli myöntää hänelle yksityinen puhelu. Sopimuksen mukaan tyttö tapasi hänet niin sanotussa kirjastohuoneessa. Se olikin ollut aikoinaan runsaasti varustettu vanhoilla teoksilla, mutta jo aikaa sitte patruuniksi muutettuina olivat ne lopullisella menekillään aiheuttaneet maailmassa enemmän melua kuin koko sinä aikana, minkä ne jo olivat olleet julkaistuina. Tohtori istuutui korkeaselkäiseen nahalla päällystettyyn lepotuoliin ja viittasi Alicea ottamaan itselleen töyrytuolin hänen viereensä.

"Alice", virkkoi vanhus hellästi tarttuen hänen käteensä, "sinä olet hyvä tyttö, viisas tyttö, avuiltasi niitä, joiden arvo on jalokiviä korkeampi — jalokiviä ei silti ole oikea käännös — mutta muistuta minulle siitä toiste. Alice, sinä tiedät, kuka tuo Louis Kerneguy on — ei, älä epäröi minun edessäni — minä tiedän kaikki — tunnen hyvin koko asian. Sinä tiedät, että tämän talon osaksi on tullut kunnia tallettaa Englannin kohtaloita." Alice oli vastaamaisillaan. "Ei, älä puhu, vaan kuuntele minua, Alice. Miten käyttäytyy hän sinua kohtaan?"

Alice sävähti tulipunaiseksi kasvoiltaan. "Olen maalaistyttö", hän sanoi, "ja hänen tapansa ovat liian hovimaisia minulle".

"Kylliksi sanottu — tiedän sen kaiken. Alice, häntä uhkaa huomenna suuri vaara, ja sinun tulee olla onnellisena välittäjänä hänen pidättämisekseen siitä."

"Minäkö pidättäisin hänet vaarasta! Millä tavoin?" kysyi Alice ihmeissään. "Alamaisena on velvollisuuteni tehdä kaikkea — kaikkea, mikä on isäni tyttärelle soveliasta —"