"Usko ehdottomasti, että tietoni on täsmällinen", vakuutti tohtori taas omaksuen tärkeän sävynsä, joka oli hiukan lieventynyt heidän neuvottelunsa jälkipuolella.
"Saanko kysyä", tiedusti kuitenkin Alice, "mitä tietä te saitte niin tähdellisen ilmoituksen?"
"Saatpa kylläkin", myönnytti toinen, nyt täydellisesti voittaneena takaisin ylemmyytensä, "mutta vastaanko siihen vai en, se on kokonaan toinen kysymys. Käsittääkseni ei sinun maineesi eikä omani vaadi sinulle valaistusta siitä kohdasta. Minulla siis on salaisuuksia kuten sinullakin, neitiseni, ja jotkut niistä lienevät melko lailla enemmän tietämisen arvoisia."
"Olkoon niin", mukautui Alice säveästi. "Jos kohtaatte minut raiskiomaalla täsmälleen puoli kuudelta, särkyneen ilmapatsaan luona, niin lähdemme pitämään heitä silmällä, kun he tulevat taistelupaikalleen. Matkalla pääsen paremmin voitolle nykyisestä arastelustani ja selitän teille, millä tavoin aion ehkäistä turmaa tapahtumasta. Te kenties saatte mietityksi jonkun yrityksen, tehdäksenne kokonaan tarpeettomaksi minun sekaantumiseni, kun osuuteni täytyy olla sopimaton ja tuskallinen."
"Niin, lapseni", sanoi tohtori, "jos uskot itsesi minun huomaani, olet ensimäinen, joka on koskaan saanut syytä välittää ohjaukseni puutteesta, ja hyvin voit käsittää olevasi erästä lukuunottamatta viimeinen, jonka minä näkisin kärsivän neuvoni puutteessa. Puoli kuudelta siis tiimapatsaan luona raiskiomaalla — ja Jumala pyrkimystämme siunatkoon!"
Heidän neuvottelunsa keskeytti samassa Sir Henry Lee, joka huusi kaikuvalla äänellä pitkin käytävää ja lehteriä: "Alice tyttöseni — tohtori Rochecliffe!"
"Mitä te täällä teette", haastoi hän astuessaan kirjastohuoneeseen, "istumassa kuin kaksi varesta sumussa, kun meillä on niin virkistävää rattoa alhaalla? Huima löylynlyömä poikanen Louis Kerneguy siellä vuoroin naurattelee minua pakahtuakseni ja vuoroin soittelee kitarallaan niin suloisesti, että se voisi kiurunkin tenhota tänne taivaalta. Tulkaa mukaan, tulkaa. Tukalaa työtä on nauraa yksinään."
28. LUKU.
KESKEYTETTY KAKSINTAISTELU.
Päivän hohde kultasi puiden vankkoja oksia, muttei kyennyt tunkeutumaan metsän lokeroihin, missä kastehelmet häämöttivät raskaina ja runsaina. Paikotellen alkoi jo vilkkua syksyn vaihtelevia värivivahduksia, sillä nyt oli se aika vuodesta, jolloin luonto näyttää uransa loppua lähenevän tuhlarin tavoin haluavan korvata anteliaalla ihanuudella ja moninaisella loistolla sen ajan lyhyyden, minkä sen uhkeutta silloin kestää. Linnut olivat vaiti — ja kultarintakerttukaan, jonka viserrystä kuului palatsihuvilan lähistön pensaikosta, kun vanha kelpo ritari aina rohkaisi sen tuttavallisuutta armeliaisuudellaan, ei uskaltautunut syvemmälle metsään, missä oli vaanimassa varpushaukka ja muita samanlaisia vihollisia; se oleskelee mieluummin ihmisten asumasiioilla, koska se melkein ainoana siivekkäiden liudasta näyttää saavan osakseen itsekkäistä pyyteistä vapaata suojelusta heidän taholtaan.