"Te ette tiedä mitä puhutte, sir", vastasi Holdenough kärsimättömästi. "Voiko valoa tulla pimeydestä, järkeä tietämättömyydestä tai uskonnon salaisuuksien ymmärrystä sellaisilta taitamattomilta parantajilta, jotka terveellisten rohtojen asemesta antavat myrkkyjä ja sullovat likaa ravinnon etsijäin vatsoihin?"
Presbyteriläinen jumaluusoppinut lausui huomautuksensa jokseenkin tulistuneesti, mutta kenraali vastasi siihen mitä leppoisimmin.
"Hyväinen aika, hyväinen aika! Oppinut mies, mutta maltiton; ylenpalttinen into on hänet näivetyttänyt. — Niinpä niin, sir, puhukaa vain säännöllisistä evankeliumiaterioistanne, mutta sana virkettynä ajallaan sellaisen suusta, jonka sydän on kuulijansa sydämen kannalla, — juuri kun ollaan kenties ratsastamassa vihollista vastaan tai hyökkäämässä muurin murtumaan, — on sielu-paralle kuin hiilostalle pantu silavanviipale, jota nälkäinen pitää mieluisampana kuin suuria juhlapitoja sellaisina aikoina, kun kylläistä sielua tympäisee hunajakin. Mutta vaikka puhun täten oman kehnon harkintani mukaan, en kuitenkaan tahtoisi tuottaa pakkoa yhdenkään ihmisen omalletunnolle, jättäen oppineet seuraamaan oppineita ja viisaat viisaitten valaistaviksi, samalla kun yksinkertaisilta köyhiltä ja raskautetuilta sieluilta ei ole evättävä kulausta purosta, joka lirisee tien sivussa. Niin, totisesti siitä koituu uhkea nähtävä Englannissa, kun ihmiset liikkuvat ikäänkuin paremmassa maailmassa, suvaiten toistensa heikkouksia, suostuen toistensa viihdytyksiin. Niin, totisesti, rikkaat juovat hopeakannuista ja -pikareista, köyhät viheliäisistä puukulhoista — ja juuri niin olkoonkin, koska molemmat juovat samaa alkuainetta."
Muuan upseeri avasi oven ja vilkaisi huoneeseen. Cromwell vaihtoi saarnaavan jonotuksensa, jota hän olisi näköjään saattanut pitkittää loppumattomiin, toiminnan lyhytsanaiseksi sävyksi, kun huusi kurkistajalle: "Pearson, onko hän tullut?"
"Ei, sir", vastasi Pearson. "Olemme tiedustaneet häntä mainitsemastanne paikasta ja muistakin hänen tyyssijoistaan kauppalassa."
"Sitä heittiötä!" äännähti Cromwell katkeran ponnekkaasti. "Onko hän voinut osoittautua petolliseksi? Ei, ei, hänen etunsa on liiaksi kysymyksessä. Kyllä tapaamme hänet piakkoin. — Kuulehan."
Lukijan on helppo arvata Everardin säikky tämän keskustelun aikana. Hän piti varmana, että itse Cromwellin saapumisella täytyi olla joku varsin tähdellinen peruste, ja hän ei voinut olla vahvasti epäilemättä, että kenraali oli saanut jotakin vihiä Kaarlon piilopaikasta. Jos prinssi joutuisi kiinni, oli peljättävissä tammikuun 30 p:n murhenäytelmän uudistuminen, ja ehdottomana seurauksena täytyi olla koko Lee-suvun häviö, hän itse luultavasti mukaan luettuna.
Hän katsoi kiihkeästi Wildrakeen, lohdutusta saadakseen. Tämän kasvot ilmaisivat suurta hätäännystä, jota hän yritti hallita tavallisella itseluottavaisella sävyllään. Mutta sisällinen ahdistus oli liian kireä; hän siirteli jalkojaan, kieritti silmiään ja väänteli käsiään kuin epävarma todistaja terävänäköisen ja harhaantumattoman tuomarin edessä.
Oliver ei sillävälin suonut seurueelle silmänräpäyksenkään tilaisuutta neuvotteluun. Silloinkin kun hänen sekava kaunopuheisuutensa pursusi niin mutkittelevana virtana, että yksikään ei kyennyt keksimään sen pääsuuntaa, hänen terävä tähystyksensä tela tyyten tyhjiksi kaikki Everardin yritykset päästä yhteyteen Wildraken kanssa edes merkeillä. Hetkiseksi Everard sentään vilkaisi ikkunaan ja sitte Wildrakeen ikäänkuin vihjatakseen, että sitäkautta saattoi ehkä pujahtaa liikkeelle. Mutta kavalieri vastasi alakuloisella pään pudistuksella, melkein huomaamattoman hiljaisella. Everard menetti senvuoksi kaiken toivon, ja välttämättömän turman lähestymisen synkässä tunteessa oli ainoana vaihteluna jännittynyt huoli siitä muodosta ja tavasta, jolla se alkaisi saapua.
Mutta Wildrakella oli toivon kipinä jäljellä. Siinä silmänräpäyksessä, jolloin Cromwell oli astunut huoneeseen, hän oli pujahtanut ulos ja rientänyt alas ovelle. "Takaisin — takaisin!" käski kaksi aseellista etuvartijaa, saaden hänet varmistumaan siitä, että kenraali ei ollut tullut saattolaisitta eikä valmistautumattomana, kuten hän oli jo osannut peljätäkin. Hän oli kiepahtanut takaisin, juossut ylikertaan, tavannut porrassillakkeella Spitfireksi nimittämänsä poikasen ja kiidättänyt hänet siihen pieneen kamariin, joka oli hänen varsinaisena asuntonaan. Wildrake oli sen päivän aamuna käynyt metsällä, ja pöydällä oli lintupari. Hän sieppasi lehtokurpan siivestä höyhenen, sanoen hätäisesti: "Henkesi tähden, Spitfire, ota varteen ohjeeni — minä lasken sinut turvallisesti ikkunasta alas pihalle — muuri ei ole korkea — ja siellä ei tietenkään ole vartijaa. Vilistä palatsihuvilaan, jos mielesi tekee taivaaseen, ja anna tämä höyhen mistress Alice Leelle, jos mahdollista — jos ei, niin Joceline Joliffelle — sano voittaneeni nuoren neidin vedonlyönnissä. Ymmärrätkö, poika?"