Hämmästyneenä ja yllätettynä Everard yritti turhaan tavata sanoja ihmetyksensä ilmaisemiseksi. Kenraalin vastaanotto aiheutti hyörinää, häntä autettiin riisumaan viitta yltään, ja hänelle osoitettiin äänettömiä tervehdyskohteliaisuuksia. Kenraali loi terävän katseensa ympäri huonetta ja kiinnitti sen ensin hengenmieheen, puhutellen Everardia seuraavasti:
"Näen seuralaisenasi kunnianarvoisan miehen. Sinä et ole niitä, hyvä Markham, jotka antavat ajan kulua tyhjään. Heittäen syrjään tämän maailman asiat — antautuen tulevaisen harrastuksiin — siten käyttämällä aikaamme tässä maallisen synnin ja huolen kurjassa asuinsijassa me voimme ikäänkuin — mutta mitä nyt?" hän pitkitti äkkiä muuttaen sävynsä ja puhuen lyhyen, terävästi ja huolestuneesti; "yksi on poistunut huoneesta minun tultuani?"
Wildrake oli tosiaan ollut poissa pari minuuttia, mutta nyt palannut, ja hän astui esille ikkunakomerosta ikäänkuin olisi hän ollut syrjässä ainoastaan näkyvistä eikä huoneessa. "Ei, sir, seisoin vain kunnioittavasti taampana. Jalo kenraali toivottavasti ovat valtion asiat kaikin puolin kunnossa vaikka teidän ylhäisyytenne tekee luoksemme näin myöhäisen vierailun? Eikö teidän ylhäisyytenne valitsisi jotakin —"
"Ahaa!" virkahti Oliver silmäillen häntä ankarasti ja tiukasti. "Taattu välittäjämme — varma uskottumme. — Ei sir, tällähaavaa en halua muuta kuin suosiollisen vastaanoton, jota Markham Everard-ystäväni ei näy olevan kovinkaan joutuisa suomaan minulle."
"Te tuotte suosiollisuuden mukananne, mylord", virkkoi Everard pakoittautuen puhumaan. "Voin ainoastaan toivoa, että mikään paha sanoma ei toimittanut teidän ylhäisyyttänne myöhäiseksi matkalaiseksi, ja kysyä saattolaiseni tavoin, mitä virvoketta käsken tuoda teille."
"Valtio on vankka ja luja, eversti Everard", haastoi kenraali, "ja kuitenkin sikäli vähemmin, että monet sen jäsenet, jotka ovat tähän asti olleet työkumppaneita ja hyvän neuvon taritsijoita ja yhteisen hyvän edistäjiä, ovat nyttemmin kylmenneet rakkaudessaan ja hellyydessään sitä hyvää asiaa kohtaan, jonka tukemiseksi meidän tulisi olla kunkin kohdastamme valmiina työskentelemään ja toimimaan niin pian kuin meidät kutsutaan täyttämään osaksemme pantua velvollisuutta, ei äkkipikaisesti eikä ylen veltosti, ei ynseästi eikä liikanaisen rajusti, vaan sellaisella mielellä ja luonnonlaadulla, että siinä into ja armeliaisuus ikäänkuin kohtaavat ja suutelevat toisiansa julkisesti. Kumminkin, koska katsomme jälkeemme sitte kun olemme laskeneet kätemme auran kurkeen, on voimamme nuurunut."
"Suokaa anteeksi, sir", tokaisi Nehemia Holdenough, joka hieman kärsimättömästi kuunnellessaan alkoi arvata, kenen seurassa hän oli, "suokaa anteeksi, tähän on minulla valtuus virkkaa sanani".
"Ah niin", lausui Cromwell, "tietenkin, arvoisa herra pastori, me murehdutamme Henkeä, kun pidättelemme noita vuodatuksia, jotka kalliosta pulppuvan veden lailla —"
"Ei, siinä minä olen toista mieltä, sir", keskeytti Holdenough, "sillä niinkuin on suu välittämässä ravintoa ja elimet sulattamassa, mitä taivas on lähettänyt, samaten on saarnaaja määrätty opettamaan ja kansa kuulemaan, — paimen kokoamaan lauman tarhaan ja lampaat käyttämään hyväkseen kaitsijan huolenpitoa".
"Voi, herra pastori", selitti Cromwell hyvin hartaasti, "nähdäkseni lähenette sitä suurta erehdystä, että muka kirkot ovat isoja muurarien rakentamia taloja ja kuulijat ihmisiä — varallisia ihmisiä, — jotka maksavat kymmenyksiä, suorittaen sekä suuremmat että pienemmät kannatusavut, ja että papit, mustakaapuiset tai harmajaviittaiset miehet, jotka ottavat ne vastaan, ovat vastikkeeksi ainoat kristillisten siunausten jakelijat — kun taasen minun käsitykseni mukaan on paremmin soveltuvaa kristilliseen vapauteen, että isoavan sielun omaan valintaan jätetään etsiä valaistustansa mistä sitä vain löytyy, joko maallikkosaarnaajan suusta, joka esiintyy yksistään taivaan valtuudella, taikka niiden taritsemana, jotka ottavat vihkimisensä ja arvoluokkansa kapituleilta ja yliopistoilta, näidenkin ollessa parhaimmillaan vain samanlaisten vaivaisten syntisten yhdyskuntia kuin he itsekin ovat".