"Enhän sitä olisikaan tehnyt, jos olisin tiennyt, millä tavoin hänet olisi saatu pysymään ulkopuolella; mutta kun hän lyöttäysi niin rivakasti meidän hommaamme ja selitti minulle, miten minun piti laittautua näyttelijä Robisoniksi, jonka haamu kummitteli Harrisonille — kunhan ei mikään haamu minulle kummittelisi! — kun hän opetti minulle, miten minun oli säikyteltävä hänen laillista herraansa, niin mitä saatoin ajatella? Toivon vain, että tohtori on varjellut kaikkein suurimman salaisuuden joutumasta hänen tietoonsa. — Mutta nyt olemmekin perillä. Mene huoneeseesi siitä ja rauhoitu. Minun täytyy etsiä käsille tohtori Rochecliffe; hän aina puhuu nopeasta neuvokkuudestaan. Nyt tulee luullakseni aika, joka vaatii hänen koko kekseliäisyytensä." Phoebe siis vetäysi kamariinsa, mutta kun vaaran ahdingosta johtunut tarmo lannistui jännityksen lauettua, sortui hän pian hermotäristyksiin, jotka vaativat muori Jellicotin alituista hoivaa ja Alice-neidin vähemmin hätääntynyttä, mutta järkevämpää vaalintaa, ennen kuin ne edes heikkenivät nopeassa puuskahtelussaan.

Puistonkaitsija vei viestinsä valtioviisaalle tohtorille. Tämä hämmentyi ja peljästyi peräti, jopa suuttuikin Jocelinelle henkilön surmaamisesta, jonka ilmoituksiin hän oli tottunut luottamaan. Mutta hänen kasvoistaan kuvastui epäilys, eikö hän ollut liian ajattelemattomasti suonut sille miehelle luottamustaan — ja se arvelu ahdisti häntä sitä enemmän, kun hän oli vastahakoinen tunnustamaan sitä. Se olisi halventanut sen oveluuden mainetta, josta hän oli hieman ylpeä.

Tohtori Rochecliffellä oli kuitenkin näköjään hyvät perusteet luottaa Tomkinsin uskollisuuteen. Ennen kansalaissotia, kuten on jo osittain vihjattu, Tomkins oli oikealla nimellään Philip Hazeldinena ollut Woodstockin kirkkoherran suojeluksessa, tilapäisesti toiminut hänen kirjurinaan, esiintynyt huomattavana jäsenenä hänen kirkkoköörissään ja kätevänä ja nokkelana miehenä saanut avustaa tohtori Rochecliffeä Woodstockin sisäpuolen muinaistieteellisissä tutkimuksissa. Mennessään vastakkaiselle puolelle sodan syttyessä hän pysyi yhä väleissä jumaluusoppineen kanssa, jolle hän oli tuolloin tällöin toimittanut tärkeiltä tuntuvia tietoja. Hänen apunsa oli viimeksi ollut erinomaisen hyödyllinen tohtorille, kun tämä oli Jocelinen ja Phoeben kanssa keksinyt ja pannut toimeen ne kujeet, joilla parlamentin valtuutetut oli karkoitettu Woodstockista. Hänen tässä suhteessa tekemiänsä palveluksia ei tosiaan oltukaan katsottu sen vähemmän palkkion arvoisiksi kuin että independentille oli luvattu palatsihuvilan loput pöytähopeat. Myöntäessään hänen saattaneen olla paha mies suri tohtori häntä siis kuitenkin hyödyllisenä apurina, jonka kuolema, jos sitä alettaisiin tutkia, nähtävästi tuottaisi lisää vaaraa talolle, jota vaara ja saarsi sen tallettaessa peräti kallisarvoista suojattavaa.

30. LUKU.

WILDRAKE SANKARINA.

Tomkinsin surma-iltaa seuranneena pimeänä lokakuun yönä oli eversti Everardilla vakinaisen saattolaisensa Roger Wildraken lisäksi illallisvieraanaan pastori Nehemia Holdenough. Illan hartausharjoitukset oli suoritettu presbyteriläiseen tapaan, ja niiden jatkoksi asetettiin hänen ystäviensä eteen kevyt ateria ja puoli kannullista lämmitettyä punaviiniä kello yhdeksältä, mikä oli harvinaisen myöhäinen hetki. Pastori Holdenough innostui pian väitösperäiseen haasteluun lahkolaisia ja independenttejä vastaan, huomaamatta kaunopuheisuutensa jokseenkin välinpitämätöntä vastaanottoa pääkuulijansa taholla, jonka aatokset sillaikaa vaelsivat Woodstockiin ja kaikkeen sen sisältämään — prinssiin, joka piileksi siellä, enoonsa ja ennen kaikkia serkkuunsa. Wildrake taasen oli itsekseen kironnut sekä lahkolaiset että presbyteriläiset, koska ne kaikki muka olivat saman tynnyrin sillejä, ja ojentaen raajansa olisi hän luultavasti asettautunut levolle, jollei hänellä kuten isännälläänkin olisi pyörinyt mielessä aatoksia, jotka häätivät unen.

Seuruetta palveli mustalaisen näköinen poikanen, yllä kovin kulunut sinisillä villalankakutouksilla koristeltu turnmankeltainen ihokas. Veitikka näytti hieman kitukasvuiseita, mutta sekä älynsä että raajojensa puolesta vikkelältä, kuten hänen mustat silmänsä tuntuivat takaavan eloisuudellaan. Hän oli Wildraken valitsema saattolainen, ja tältä oli hänellä nimityksenä Spitfire (Tulenpurku); kavalieri oli luvannut hänelle ylennyksen niin pian kuin hänen nuori suojattinsa Murkina kelpasi perimään hänen nykyisen toimensa. On tuskin tarvis huomauttaa, että taloutta hoidettiin kokonaan eversti Everardin kustannuksella, tämän salliessa Wildraken isännöidä jokseenkin omintakeisesti. Tarjotessaan seurueelle tuon tuostakin viiniä ei paashi lyönyt laimin sovittaa Wildrakelle virkistäytymistilaisuuksia jokseenkin kaksin verroin runsaammin kuin hän katsoi tarpeelliseksi suoda everstille tai kunnianarvoisalle vieraalle.

Heidän siten kuluttaessaan iltaa, hengenmies syventyneenä todisteluihinsa ja kuulijat yksityisiin mietteisiinsä, herätti noin puoli yhdeltätoista heidän huomiotansa talon ulko-ovelta kuuluva kolkutus. Pikku seikat ovat hälytyksiä niille, joilla on tuskainen sydän.

Niinkin yksinkertaisella ilmiöllä kuin oven kolkutuksella saattaa olla sävy, joka aiheuttaa huolestusta. Tämä ei ollut mikään levollinen ja hiljainen koputus, ilmaisemassa säveätä tulijaa, — mikään turhamaisen pyrkijän mahtipontista ilmoittautumista kajahteleva rummutus, — ei se myöskään tulkinnut liikeasian muodollista vaatimusta eikä tervetulleen ystävän hauskaa vieraskäyntiä. Se oli yksinäinen jymäytys, juhlallinen ja ankara, jollei suorastaan uhkaavakin. Talonväestä joku avasi oven; raskaita askeleita kuului portailta — vanttera mies astui huoneeseen ja siirsi viitan kauluksen kasvoiltaan, sanoen: "Markham Everard, minä tervehdin sinua Jumalan nimessä."

Tulija oli kenraali Cromwell.