"Voi, Mark, Mark!" pahoitteli kenraali; "ei tarvitse minkään syyttäjän puhua, kun omantunnon ääni vielä haastaa hiljaisena. Eikö otsasi ole kosteana, Mark Everard? Eikö silmissäsi kuvastu ahdistusta? Eikö ryhtisi ilmaise hairahdusta? Ja kuka on koskaan nähnyt sellaisia ilmiöitä ylväässä ja uljaassa Markham Everardissa, jonka otsa hikosi ainoastaan kannettuaan kypäriä koko kesäisen päivän — jonka käsi vapisi ainoastaan tuntikausia heiluteltuaan raskasta lyömämiekkaa? Mutta älä sentään hätäänny, mies, sinä aavistelet liian pahaa. Etkö sinä ole ollut minulle niinkuin veli, ja eikö minun pidä antaa sinulle anteeksi seitsemättäkymmenettäseitsemättäkin kertaa? Se heittiö, jonka olisi tähän mennessä pitänyt suorittaa hyvin tärkeä tehtävä, on viipynyt jossakin. Käytä hyväksesi hänen poissaoloaan, Mark; sen armon suo Jumala sinulle ylimääräisesti. En sano: heittäydy jalkoihini; mutta puhu minulle niinkuin ystävä ystävälleen."
"En ole milloinkaan virkkanut teidän ylhäisyydellenne mitään vähäisimmässäkään määrin sopimatonta siihen nimitykseen, jonka olette minulle suonut", sanoi eversti Everard ylpeästi.
"Et, et, Markham", vastasi Cromwell; "en sitä väitäkään, Mutta — sinun olisi tullut pitää mielessäsi sanoma, jonka sinulle lähetin tuon miehen myötä", Wildrakeen viitaten; "ja sinun on soviteltava omantuntosi kanssa, miten sellaisen viestin saatuasi ja sellaisin perustein suojeltuna saatoit katsoa olevasi oikeutettu häätämään ystäväni Woodstockista, vaikka olit päättänyt jättää raukeamaan minun tarkoitukseni, joka oli edellytyksenä valtakirjani myöntämälle edulle".
Everard oli vastaamaisillaan, mutta hänen hämmästyksekseen astui Wildrake esiin, ja tavallisesta sävystään suuresti poikkeavin äänin ja katsein sekä melkoisesti läheten todellista mielenarvokkuutta kavalieri lausui rohkeasti ja tyynesti: "Te erehdytte, master Cromwell, ja käännytte väärän henkilön puoleen täällä."
Huomautus oli niin äkillinen ja rivakka, että Cromwell astahti taaksepäin ja veti oikean kätensä asettaan kohti ikäänkuin olisi hän odottanut, että noin harvinaisen rohkeata väitettä seuraisi joku väkivallan teko. Hän palautui kuitenkin heti välinpitämättömään asentoonsa, ja ärtyneenä myhäilystä, jonka havaitsi Wildraken kasvoilla, hän virkkoi pontevasti kuten ainakin suurmies, joka on kauvan tottunut näkemään kaikkien vapisevan edessään: "Tuollaista puhetta minulle, mies! Tiedätkö, kelle puhut?"
"Mies!" kertasi Wildrake, jonka hurjamielisyys pääsi nyt täyteen vauhtiin; "en mikään teidän miehenne, master Oliver. Olen tiennyt päivän, jolloin Roger Wildrake Squattlesea-lammelta Lincolnin kreivikunnasta, komea ja varakas nuori urho, ei olisi näyttänyt pelkältä mieheltä Huntingdonin vararikkoisen oluenpanijan silmissä."
"Ole vaiti!" käski Everard, "ole vaiti, Wildrake, jos rakastat henkeäsi!"
"Hengestäni en piittaa ropoakaan", vakuutti Wildrake. "Perhana, jos häntä eivät sanani miellytä, niin siepatkoon työkalunsa! Tiedän hänellä lopultakin olevan hyvää verta suonissaan, ja minä antaudun hänen kanssaan miekkasille tuolla pihalla, vaikka hän olisi kymmenestikin ollut oluenpanijana."
"Tuollaista sättimistä, ystävä", sanoi Oliver, "minä kohtelen sillä ylenkatseella, mitä se ansaitsee. Mutta jos sinulla on mitään lausuttavana puheenalaisesta asiasta, niin selitä suoraan kuten ihminen, vaikka näytät enemmän elukalta."
"Minulla ei ole muuta selitettävää", vastasi Wildrake, "kuin että te moititte väärin Everardia muka valtuutenne omaperäisestä käyttämisestä, koska minä tiedän vakuuttaa teille, että hänellä ei ollut aavistustakaan niistä kurjista ehdoista, joihin te viittaatte. Siitä minä pidin huolen, ja minulle saatte kostaa, jos mielenne tekee."