"Ammummeko hänet kadulla, esimerkin vuoksi?" kysyi Pearson Cromwellilta, Everardin yrittäessä hillitä Wildrakea tuottamasta enempää pahennusta.
"Henkenne uhalla, älkää tehkö hänelle vauriota, vaan pidettäköön hänet varmassa tallessa ja hyvässä hoidossa", määräsi Cromwell, vangin huudahtaessa Everardille: "Jätä minut jo rauhaan — en ole nyt sinun saattolaisesi enkä kenenkään, ja yhtä halukas olen kuolemaan kuin olen koskaan ollut kulauttamaan pikarillisen. Ja kuulkaahan, tuosta puhuen, master Oliver, — te olitte aikoinanne hauska mies: antakaas jonkun kätyrinne kohottaa tuo sarkka huulilleni, niin teidän ylhäisyytenne kuulee maljalauselman, laulun ja — salaisuuden."
"Päästäkää hänen päänsä irti ja ojentakaa sille mässäävälle elukalle sarkka", käski Oliver; "sen aikaa kun hän on vielä olemassa olisi häpeä kieltää häneltä se elementti, jossa hän elää".
"Kerrankin olkaa kiitetty!" sanoi Wildrake, jonka tarkoituksena tämän nurjamielisen keskustelun pitkittämisessä oli mahdollisuuden mukaan voittaa hiukankin aikaa, kun jokainen silmänräpäys oli kallisarvoinen. "Te olette pannut hyvää olutta, ja se ansaitsee kyllä yhden siunauksen. Mitä maljalauselmaani ja lauluuni tulee, niin tässä ne menevät yhdessä:
"Sinä noidan äpärä, jo on valtasi täpärä, … pian sortuos maantien ojaan ja märkäne siellä, kun maa ilomiellä … taas nousee Kaarlomme nojaan!
"Ja nyt salaisuuteni, jottette voi sanoa saaneeni nestettänne ilmaiseksi — lauluani kun ei katsottane paljonkaan arvoiseksi. Salaisuuteni on, master Cromwell — että lintu on lentänyt tiehensä, ja punainen nenänne on valkoinen kuin käärinliinanne ennenkuin kykenette haistamaan, minne se pyrähti."
"Pyh, lurjus", hymähti Cromwell halveksivasti, "säästä siivottomat pilasi hirsipuun juurelle".
"Katselenkin hirsipuuta rohkeammin", vastasi Wildrake, "kuin olen nähnyt teidän katselevan kuninkaallisen marttyyrin kuvaa".
Tämä moite koski Cromwelliin hyvin kipeästi. "Konna!" hän huudahti; "laahatkaa hänet pois täältä, valitkaa viisimiehinen joukkue ja — mutta seis, ei nyt — vankilaan hänet — vartioittakoon häntä tarkoin ja pantakoon kapula suuhun, jos hän yrittää puhutella vahtisotilaita. Ei, malttakaa — tarkoitan, pankaa konjakkipullo hänen kammioonsa, niin hän varmastikin kapuloitsee itsensä omalla tavallaan. Kun päivä valkenee, jotta ihmiset voivat nähdä esimerkin, hänet kapuloidaan minun kuosiini."
Määräystensä siten vaihtuessa katkonaisina kenraali nähtävästi sai luontonsa talttumaan, ja vaikka hän oli alottanut raivostuksissaan, päättyi hänen puheensa sellaisen miehen halveksivaan ivaan, joka on toisen herjausten yläpuolella. Hänen mieleensä jäi kuitenkin joku vaikutelma, sillä hän pysyi hievahtamattomana kuin siihen paikkaan naulittu, tähtäsi katseensa maahan ja painoi nyrkkiänsä huuhaan vasten, kuten syvissä mietteissä. Pearson aikoi puhutella häntä, mutta peräytyi ja antoi muillekin viittauksen olla ääneti.