"Toivon", tuumi Sir Henry istuutuen kirjoituspöytänsä ääreen, hellästi hyvästeltyään poikaansa, "että Rochecliffe ei ole lörpötellyt pohjapiirroksen salaisuutta tuolle Tomkinsille, joka olisi hyvinkin saattanut laverrella tiedoistaan muualla. — Mutta tässä nyt istun — kenties viimeistä kertaa, raamattu toisella puolellani ja vanha Will toisella, valmistautuneena — Jumalan kiitos — kuolemaan kuten olen elänytkin. Kumma, että ne eivät jo tule", hän lisäsi jonkun aikaa odoteltuaan; "olen aina luullut että paholainen kannustaa asiamiehiänsä tiukemmin, kun ne toimivat hänen erityisessä palveluksessaan".

33. LUKU.

PALATSIHUVILAN VALLOITUS.

Jos Sir Henryn odottelemat ikävät vieraat olisivat tulleet palatsihuvilaan suoraan, sen sijaan että viipyivät kolme tuntia Woodstockissa, niin he olisivat saaneet saaliinsa. Mutta osittain ehkäistäkseen kuninkaan pakoa ja osittain tehdäkseen oman osuutensa tässä seikkailussa tärkeämmäksi oli familisti kuvannut, että palatsihuvilan asukkaat olivat alituiseen varuillaan. Hän oli teroittanut Cromwellin mieleen, kuinka välttämätöntä etsijäjoukon oli sentähden pysyä alallaan, kunnes hän toisi tiedon, että huonekunta oli vetäytynyt levolle. Tällä ehdolla hän oli ottanut sekä keksiäkseen onnettoman Kaarlon makuuhuoneen että mahdollisuuden mukaan teljetäkseen oven jollain tavoin ulkopuolelta, jotta pako ei tulisi kysymykseenkään. Hän oli niinikään luvannut hankkia avaimen erääseen takaoveen, josta soturit pääsisivät taloon ilman mitään hälytystä. Vieläpä hän esitti asian olevan paikallistuntemuksensa avulla järjestettävissä niin taatusti, että hän toimittaisi kenraalin tai tämän mahdollisesti valtuuttaman sijaisen Kaarlo Stuartin vuoteen ääreen ennen kun tämä oli nukkunut pois edellisen illan punaviinin höyryjä. Ennen kaikkea hän oli huomauttanut, että vanhan talon rakenteen johdosta oli monia pääsyteitä ja sivuovia toimitettava huolellisesti vartioiduiksi ennen kuin asukkaat olivat saaneet vähäisintäkään vihiä tunkeutujista; muutoin saattaisi koko yrityksen menestys joutua vaaraan. Hän oli senvuoksi pyytänyt Cromwellia odottamaan kauppalassa, jos hän ei olisi siellä jo kenraalin saapuessa, ja hänen vakuutuksensa mukaan oli soturien marssittaminen edestakaisin nykyään niin tavallista, että jos palatsihuvilaan kuultaisiinkin uuden osaston saapuneen tienoolle, noin jokapäiväinen seikka ei aiheuttaisi siellä mitään huolestusta. Hän oli esittänyt tähän palvelukseen valittavaksi ehdottomasti luotettavia huoveja — ei hengellisesti heikkoja — ei ainoatakaan sellaista, joka amalekiittien pelossa pyörtäisi takaisin Gileadin vuorelta, vaan sotaisia miehiä, jotka olivat tottuneet iskemään miekalla toisen iskun tulematta tarpeelliseksi. Lopuksi hän oli pitänyt viisaana, että kenraali asettaisi Pearsonin tai jonkun muun täydellisesti taatun upseerin johtamaan joukkuetta ja pysyttelisi itse salassa sotamiehiltäkin, jos katsoisi asianmukaiseksi kuitenkin tulla paikkakunnalle.

Miehen kaikkia neuvoja oli Cromwell noudattanut täsmällisesti. Hän oli saapunut tämän satamiehisen valiojoukkonsa etunenässä, koottuaan mukaansa pelkkiä horjumattoman päättäväisiä miehiä, tuhansissa vaaroissa koeteltuja ja karaistuneita ehdottoman epäröimättömiksi ja säälimättömiksi sen vakaan ja jyrkän kiihkomielisyyden johdosta, joka oli heidän toimintansa pääperusteena — miehiä, joille Cromwell oli sekä kenraali että pyhien valittujen päällikkö, joten hänen määräyksensä olivat heille jumalallisia käskyjä.

Syvästi ja katkeroittuneesti pahoitteli kenraali sen henkilön aavistamatonta poissaoloa, jonka välitykseen hän oli niin täydellisesti luottanut, ja monia oletuksia johtui hänen mieleensä noin salaperäisen käytöksen aiheesta. Väliin hän ajatteli Tomkinsin sortuneen väkijuomiin, tietäen hänet luontuvaksi siihen heikkouteen, ja tässä käsityksessä ollessaan hän purki raivostustaan sadatuksiksi, jotka olivat kyllä erilaisia kuin kavalierin hurjat noitumiset ja kiroukset, mutta sisälsivät kuitenkin yhtä synnillistä herjausta ja runsaammin sisukasta tuimuutta. Toisin ajoin hän arveli, että joku äkillinen hälytys tai kenties huima kavalierimässäys oli saanut Woodstockin palatsihuvilan väen valvomaan tavallista myöhempään. Tämä otaksuma tuntui kaikkein todennäköisimmältä, ja siihen hänen mielensä palasi usein; juuri se toivo, että Tomkins vieläkin saapuisi kohtauspaikalle, sai hänet viivyttelemään kauppalassa, hän kun oli kiihkeä kuulemaan viimeisiä tietoja asiamieheltään ja pelkäsi vaarantavansa koko yrityksen, jos ryhtyi ennenaikaisesti toimimaan omin päin.

Sillaikaa Cromwell, huomaten mahdottomaksi enää salata läsnäoloaan, järjesti kaiken, jotta oltaisiin hetimiten valmiita lähtöön. Puolet sotureista sai laskeutua ratsailta ja toimittaa hevosilleen leposijan; toisen puoliskon oli pidettävä ratsunsa satuloittuina ja itse oltava valmiina silmänräpäyksessä karauttamaan taipaleelle. Miehet tuotiin sitte vuorotellen taloon saamaan hiukan virkistystä, ja hevosten luo jätettiin riittävä vartio, jota vaihdettiin tuon tuostakin.

Siten odotteli Cromwell tukalan epätietoisuuden kiusaamana, usein luoden tuskastuneen silmäyksen eversti Everardiin, joka hänen epäluulonsa mukaan olisi hyvin kyennyt korvaamaan puuttuvan apurin, jos olisi suvainnut. Everard kesti koetuksensa tyynesti, muuttumattomin kasvoin; hänen sävynsä ei ollut uljasteleva eikä masentunut.

Löi viimein puoliyön hetki, ja kävi välttämättömäksi ryhtyä johonkin ratkaisevaan. Tomkins oli voinut olla petollinen, tai luultavammalta tuntui se aavistus, että hänen vehkeensä oli keksitty ja hän itse saanut surmansa taikka joutunut kostonhimoisten kuningasmielisten vangiksi. Sanalla sanoen, aikaa ei ollut enää hukattavissa, jos tahdottiin ollenkaan käyttää tilaisuutta, joka oli tarjolla hänen jo tavoittelemansa ylimmän vallan peloittavimman vaatijan kytkemiseksi. Hän antoi vihdoin Pearsonille käskyn toimittaa miehet aseisiin, neuvoen osaston järjestämistapaa ja varoittaen kaikkia marssimaan mahdollisimman äänettömästi eli kuten päiväkäskyssä mainittiin, "ihan niinkuin Gideon marssi hiljaa, kun hän läksi midianiittien leiriä vastaan ainoastaan palvelijansa Phuran kanssa. Mitämaks", lausuttiin edelleen tässä omituisessa asiakirjassa, "mekin saamme tietää, mitä nuo midianiitit ovat unessaan nähneet".

Joukkueen etuvartiona eteni yksinäinen kulkuvahti korpraalin ja viiden vakaan, koetellun soturin seuraamana, sitte tuli pääosasto. Kymmenmiehinen takajoukko vartioitsi Everardia ja pastoria. Cromwell vaati edellisen läsnäoloa, koska saattoi käydä tarpeelliseksi kuulustella häntä tai tutkia vastakkain muiden kanssa, ja pastori Holdenoughin hän vei mukanaan, koska tämä olisi taakse jätettynä saattanut päästä pakoon ja kenties nostattaa jonkun mellakan kauppalassa. Presbyteriläiset eivät tosin ainoastaan yhtyneet kansalaissotaan, vaan johtelivatkin siinä; mutta sen päättyessä he olivat kovin tyytymättömiä sotaisten lahkolaisten suurempaan valtaan, ja heitä ei voinut uskoa avuliaiksi välittäjiksi missään asioissa, jotka koskivat näiden etua. Sitte kun jalkaväki oli mainittuun tapaan jaettu, se marssi taipaleelleen rintamansa vasemmalta puolelta, sillaikaa kun Cromwell ja Pearson, kumpainenkin jalkasin, pysytteli keskuksen eli pääosaston etunenässä. Kaikki olivat varustetut petroneleilla, uudempaa karbiinia muistuttavilla pyssyillä, joita silloinkin ratsumiehet käyttivät. He marssivat aivan äänettöminä ja mitä säännöllisimmin, koko joukko edeten kuin yksi mies.