Sir Henry kumarsi. Hän olisi puhunut, mutta tunsi sisunsa kuohuvan ja pelkäsi sen tyhjentyvän ennen kuin hän saisi loppuun näytellyksi sen osan, jonka oli valinnut toimittaakseen kuninkaalle aikaa pakoonsa.
"Mitä huonekuntaa on teillä ollut täällä, Sir Henry Lee, näinä viime päivinä — mitä vieraita — mitä luonakävijöitä? Me tiedämme, että teidän talousvaranne eivät ole niin runsaat kuin tavallista, joten luettelo ei voi olla muistillenne rasittava."
"Kaukana siitä", vastasi ritari harvinaisen hyvin hilliten äkänsä. "Tyttäreni ja viimeksi poikani ovat olleet vierainani, ja palveluskuntaamme ovat kuuluneet nämä naiset ja muuan Joceline Joliffe."
"En tiedusta huonekuntanne vakinaisia jäseniä, vaan niitä, jotka ovat majailleet talossa joko vieraina tai suojaan pyrkineinä ilkimielisinä pakolaisina?"
"Kumpaakin laatua on saattanut olla enemmän, sir, kuin minä kykenen tilittämään, suvaitkoon teidän uroutenne minun huomauttaa", vastasi ritari. "Muistan sukulaiseni Everardin käyneen täällä eräänä aamuna — niin, ja hänellähän oli mukanaan muuan saattolaisensa, nimeltä Wildrake."
"Ettekö myös ottanut vastaan erästä nuorta kavalieria, jota nimitettiin
Louis Garnegeyksi?" urkki Cromwell.
"En muista mitään sellaista nimeä, vaikka siitä hirteen joutuisin", kielsi ritari.
"Kerneguy tai siihen suuntaan", selitti kenraali; "älkäämme riidelkö jostakusta äänteestä".
"Muuan skotlantilainen nimeltä Louis Kerneguy oli vieraanani", kertoi
Sir Henry, "ja läksi luotani tänä aamuna Dorsetshireen".
"Niin myöhään!" huudahti Cromwell polkien jalkaa. "Miten kohtalo osaakaan tehdä meille kiusaa silloin kun se näyttää suosiollisimmalta! Mille suunnalle hän läksi, vanhus?" hän jatkoi; "miten ratsastaen — kuka meni hänen kanssaan?"